perjantai 20. huhtikuuta 2018

Raisa Jäntti: Grand plié

Raisa Jäntti: Grand plié
Puru-kollektiivi 2018
104 s.









(...)
Me rakastamme lonkkiamme
             sitä miten ne naksahtavat ensimmäisessä grand +plié+ssä
             sitä miten ne ensin väsyvät ja sitten venyvät
             etsimme lonkkaluut kämmenten alle kun nukumme ja
             sitä miten niitä unen jälkeen jomottaa.

Kuten nimestä voi päätellä, runokokoelma liittyy baletin maailmaan, ankaraan, hikiseen ja kurinalaiseen mutta samalla niin paljon antavaan. Balettisalilla vietetään vuosia, muututaan pienestä lapsesta isommaksi, kasvetaan nuoreksi aikuiseksi, yritetään tulla toimeen kasvavan ja muuttuvan kehon kanssa. Pään on oltava vahva, kehon vielä vahvemman, tai ehkä sittenkin toisinpäin. Armoa ei pyydetä eikä anneta, kun asentoja hiotaan ja hiotaan ja hiotaan.

(...)
Emme ymmärrä vaihtaa lajia edes silloin kun musta sänki tunkeutuu vaaleanpunaisten sukkahousujen läpi. Poistamme itsestämme kaiken: karvat.
Veren.
Totuttelemme olemaan lihaksikkaita ja venymään. Totuttelemme siihen, ettei meitä aina katsota kuin ihmettä, että se on ansaittava, että se on vuosi vuodelta vaikeampaa.

Jätämme päivällisen väliin ja juomme laihaa greipinmakuista vihreää teetä. Tahtoisimme olla helpottuneita. Mistä? Mistä tahansa.

Olen käynyt jonkin verran balettiesityksissä, joten runojen maailma ja sanasto eivät ole täysin vieraita. Ehkä juuri siksi kokoelma vavahduttaa. Mietin, että katsomossa voi vaan olla ja nauttia, ihastella taidokkaita suorituksia ja hämmästellä, mihin kaikkeen ihmisen kroppa pystyy. Näitä runoja lukiessa havahtuu siihen, että se mitä teatterin lavalla näkyy on lopulta vain jäävuoren huippu. Balettiharrastajia on paljon, eikä kaikilla suinkaan ole niitä fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia, joita vaaditaan tanssijan ammattiin. Onko siis baletti hukkaanheitetty harrastus, turhaa itsensä rääkkäämistä, jos siitä ei saakaan ammattia? Mielestäni ei, mutta kuulen mieluusti kommentteja puolesta ja vastaan. 

Jäntti kuvaa baletin raadollista maailmaa niin, että lukija tempautuu väistämättä mukaan. Runot ovat intensiiviä ja aistivoimaisia. Melkein haistoin hien lukiessa, ja melkein tunsin omien lonkkieni venyvän. 

(...)
Meitä ei säälitä kun meitä sattuu, meitä ei puristella kokoon kun hajoamme, 
olemme nuoria ja hajoamme joka viikko eri tavalla. 
Joskus pystyn liikkumaan vain kontaten.
Ja aina joskus joku meistä lähtee täältä viimeisen kerran pois. (...)

Kokoelma ei päästä lukijaa helpolla. Runot eivät ole täynnä kielikuvia, toinen toistaan kummallisempia. Ei, sanaston osalta lukeminen on sujuvaa eikä vaadi sen kummempaa pohdiskelua, että mitähän tämä tarkoittaa, mihin tämä viittaa. Ei, se on sisältö joka vaatii lukijan täyden huomion, keskittymisen. Lukijan on käytävä matka loppuun asti, viimeisen sivun viimeiseen pisteeseen. Saattaa käydä myös niin, että matka on tehtävä heti uudelleen. On elettävä uudelleen kaikki ne tunnit, vuodet. Shokeeraavaa, mutta hyvällä tavalla. Itkettää. Joku saattaa olla sitä mieltä, että tämä on yhden ja saman asian pyörittelyä, saman asian kertomista eri sanoin. Minä en ole sitä mieltä, minulle tämä meni ihon alle heti heti ensisäkeestä alkaen.

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan 49, "vuonna 2018 julkaistu kirja". Toivon, että mahdollisimman moni tarttuu tähän, oli baletti tuttua tai ei. Kirjasta on kirjoitetty myös blogissa Kosminen K.

(...) Teillä ei 
ole vanhempia eikä ruokaa jääkaapissa. Kukaan ei teitä rakasta
paitsi bas ballotté, joka keinuu kuin pieni vene suurilla aalloilla. Teille ei voi 
edes kuvitella elämää,
kunnes koreografia kiskoo teitä nutturanjuuresta ilmaan. (...)

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Helena Liikanen-Renger: Mon amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä

Helena Liikanen-Renger: Mon amour. Ranskalaisen parisuhteen jäljillä
Atena 2018
195 s.
Arvostelukappale








Olen aina tykännyt lukea kirjoja, joissa kuvataan suhteellisen leppoisaa elämää jossain muualla kuin Suomessa. Tiedättehän, Outi Nyytäjän Ranska, Kirsi Pihan Italia, Satu Rämön Islanti... On kiinnostavaa lukea suomalaisten seikkailuista maailmalla, on kyseessä sitten uusi koti (pysyvä tai tilapäinen), sapattivuosi, maahanmuutto, mikä tahansa.  Nyt mukaan listalle tulee Helena Liikanen-Rengerin Ranska. En ole lukenut Liikanen-Rengerin esikoiskirjaa, jossa käsitellään äitiyttä ja perhe-elämää. Tämä toinen, parisuhdetta puiva uutuus kiinnosti, etenkin kun itse olen alkanut elää parisuhdetta kahdessa maassa. 

Usein kirjoja tehdään niin päin, että ensin on parisuhde, sitten lapset. Liikanen-Renger kirjoitti ensin lapsiperhe-elämästä, sitten parisuhteesta. Ja itse asiassa, niinhän sen pitäisi ollakin. Ei parisuhde lopu lasten saantiin, vaikka aika usein siltä vaikuttaakin kun lukee perheellisten somepäivityksiä. 

Liikanen-Renger kertoo suhteesta puolisonsa kanssa, miten kahdenkeskistä aikaa järjestyy ja miten toista huomioidaan arjessa. Lisäksi hän haastattelee erilaisia ihmisiä, niin tavallisia kansalaisia kuin asiantuntijoita. Tapaamme muun muassa naisparin, vuosikymmeniä aviossa olleen pariskunnan sekä muutamaan kertaan eronneen ja suhteissaan aina pettäneen naisen. Paitsi rakkauselämää kirjassa käsitellään elämän muitakin puolia, kuten vanhenemista ja yksinäisyyttä.

Lomailu Alpeilla kuulosti monen korvissa hyvin elitistiseltä, vaikka Etelä-Euroopasta toteutettuna se oli meille paljon halvempi järjestää kuin viikko Vierumäellä. Itse näin sen kuitenkin tarpeelliseksi sijoitukseksi yhteiseen elämään. Suomessa olen kuitenkin tavannut myös pariskuntia, jotka eivät ole vuosikausiin tehneet kaksistaan yhtikäs mitään. Treffailu on saattanut jopa tuntua ylenpalttiselta ja itsekkäältä, koska elämää eletään lasten ehdoilla ja isovanhemmat asuvat kaukana. Ajatellaan, että aikaa on sitten, kun lapset ovat isoja.

(...)

Ei ole kauan siitä, kun cannesilaisen lounasravintolan pöydässä tuijottelin naapurissa istuvaa noin kahdeksankymppistä pariskuntaa, joka söi pöydässä mereneläviä viineineen. He eivät puhuneet, mutta maiskuttelivat nautiskellen. Katselin heitä kadehtien: tuollaisen vanhuuden minäkin haluaisin! Ja sellaisen, jossa voin köpötellä puolison kanssa käsi kädessä kauppaan ja aperitiiville, niin kuin nämä täällä tekevät. Laittaa parhaat päälle, hiukset kiharalle ja kynnet kuntoon, niin kuin omankin kotikadun rouvat aina kun lähtevät kylille asioille. Laittautuminen on pienoinen pakko: vastaan tulee monta tuttua ja puolituttua, joiden kanssa on pussailtava ja jutusteltava. Ihmisen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi täyttyy. Yksi retki leipäkauppaan tai lihakauppaan riittää hyvin niin kotiäidin kuin eläkeläisenkin sosiaalisen elämän päiväannokseksi.

Liikanen-Renger kirjoittaa sujuvaa ja letkeää tekstiä. Tykkään siitä, että kirja ei ole pelkkää oman elämän ja parisuhteen pureskelua, vaan mukana on niin hänen tuttaviaan kuin vieraita ihmisiä. Parisuhdetta pohditaan sekä asiantuntijoiden lausuntojen että tapausesimerkkien kautta. Kerrotaan tutkimustuloksia, yleistyksiä ja oletuksia, joita sitten tarkastellaan käytännössä. Se, mitä "kaikki" tietävät ranskalaisten rakkauselämästä voikin olla pieni pintaraapaisu. Parisuhteen arki on monisävyistä, ei pelkkää vaaleanpunaista hattaraa Eiffel-tornin alla. 

Mielestäni tämä, kuten muutkin vastaavat, ovat tärkeitä kirjoja. On mahtavaa saada tietoa vieraista kulttuureista ja arkielämästä Suomen rajojen ulkopuolella. On kiinnostavaa lukea eroista ja yhtäläisyyksistä kulttuurien välillä. 

Haluan Mon amourin mukaan Helmet-lukuhaasteeseen, menköön se kohtaan 27, kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta. Tapaamme Florencen ja Cathien ja kuulemme, millaista on elää naisparina Ranskassa.

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Marianna Kurtto: Tristania

Marianna Kurtto: Tristania
WSOY 2017
331 s.









Hämmentävän paljon on aikaa vierähtänyt siitä, kun Marianna Kurton esikoisteos, runokokoelma Eksyneitten valtakunta (WSOY) ilmestyi vuonna 2006. Ihastuin siihen heti, ja se on kirjahyllyni yksi luetuimmista. Tykkäsin sen ilmavuudesta, virtaavasta kielestä. Aikamoiset ennakko-odotukset olin ladannut Tristaniaan, Kurton ensimmäiseen romaaniin. 

Enkä suotta. Tristania on hieno kuvaus kodista ja perheestä, siitä mitä se on, voisi olla ja ei ole. Ihmisen kaipuusta, kodin ja onnen etsinnästä, olosuhteiden pakottamista valinnoista. Maasta ja merestä, jotka sekä antavat että ottavat. 

Tristan da Cunha on pieni saari kaukana kaikesta. Saarella asuvat Lise ja poikansa Jon. Mies ja isä, Lars, on välillä täällä, välillä muualla. Hän on merellä ansaitsemassa, mutta hän myös elää toista elämää Lontoossa Yvonnen kanssa. Kahta paikkaa ja kahta elämää erottaa meri, suuri ja vaarallinen, silti joskus liian pieni. Kumpikin paikka on koti, eikä kuitenkaan ole. Kumpaankin on vaikea tulla, ja asettumisen jälkeen on vaikea lähteä. Jonille saari on koti, muusta hän ei tiedä. Poissaolevaa isää hän kaipaa, mutta on tästä ylpeä; isä uskaltaa olla merellä kauan. Eikä saari ole poikasen mielessä pieni, ei, se on sopivan kokoinen ja jännittävä. 

Kunnes tulee kaiken muuttava päivä vuonna 1961. Saarella oleva tulivuori purkautuu, ja asukkaiden on lähdettävä. Kiireesti, ilman matkatavaroita. Toisella puolen maapalloa Lars lukee järisyttäviä uutisia. Mitä saarelle tapahtui, entä perheelle ja ystäville? Ketkä pääsivät pakoon, ketkä hautautuivat laavaan? Kapkaupungista tulee kolmas piste, paikka vailla painolastia, paikka joka solmii yhdet langat ja katkoo toiset. Jokaisen on sopeuduttava elämään ilman Tristania. 

Paluustani Tristanille oli kulunut kahdeksan kuukautta, kun pakkasin taas laukkuni. Järjestelin kalastusvälineet siististi paikoilleen ja toivoin, että ajatuksille voisi tehdä saman. 
Vakuutin itselleni, että viipyisin vain muutaman kuukauden, niin kuin ennenkin; että edessä olisi tuttu määrä ikävöintiä tutussa koleassa kaupungissa. Mutta leveyspiiri leveyspiiriltä, tunti tunnilta kävi selväksi että elämäni oli muuttumassa jonkun toisen elämäksi, kotini taloksi jossa on ehjät seinät. 
Istuin hytissäni jossain kohti Atlantin pimeää syliä ja mietin, että tälläkin pimeydellä on koordinaatit. Kaikki paikat tällä pallolla on mitattu. Mistä tietää, mihin kuuluu? 
Kun lähdin, en ollut rohkea, olin karkuri, olin rakastunut mutten siitä sokea.
Vaikka juuri niin annan Yvonnen uskoa.
Ja kun hän uskoo siihen tarpeeksi, alan minäkin uskoa, ja niin tarina jota kerron muuttuu todeksi. 

Kieli on kaunista, se on monipuolista mutta ei liian koukeroista. Paljon jää rivien väliin antaen tarinalle ja lukijalle tilaa hengähtää. Tarina etenee hitaasti mutta varmasti, on tyyntä myrskyn edellä kun vääjäämättä mennään kohti rajua muutosta. Luonto ja ihminen kohtaavat tarinan mittaan monella tapaa, isosti ja pienesti. Ihmisten keskinäiset kohtaamiset tekevät samoin. Pienellä asialla voi olla isot seuraukset, ja päinvastoin. 

Tristania sopii kahteen lukuhaasteeseen. Helmet-haasteessa se menee kohtaan 23, "kirjassa on mukana meri."

Nannan kirjakimara - blogin Kirjoja ulapalta - haasteeseen saan tästä ensimmäisen osuman :) Tristaniassa meri on monella tapaa tärkeä. Se yhdistää ja tuo turvaa, tuo elannon ja pelastaa, samalla se erottaa ja uhkaa. 

Tätä on luettu paljon, kirjoituksia on muun muassa blogeissa Täysien sivujen nautinto, Tekstiluola, Eniten minua kiinnostaa tie ja Mitä luimme kerran.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Eino Santanen: Tekniikan maailmat

Eino Santanen: Tekniikan maailmat
Teos 2014
102 s.









Teos-kustantamo nousi tietoisuuteeni 2000-luvun puolivälissä. Missä kirjallisuustapahtumissa kävinkään, tarjolla oli runokirjoja vitosella tai kympillä. Oli Tuomas Timosta, Olli Sinivaaraa, Henriikka Tavia, Eino Santasta... Jokainen kirja sellainen, että kestää aikaa, kestää monta lukukertaa. 

Nyt käsiin osui muutaman vuoden takainen Tekniikan maailmat, Eino Santasen mainio runokokoelma. En väitä olevani runoasiantuntija, toteanpa vaan että minulle toimivat tällaiset kokoelmat, jotka samaan aikaan ihmetyttävät ja naurattavat. Tässä jo heti alku riemastuttaa; sisäkannet ovat "peilipaperia"! 

Runojen tunnelma on intensiivinen, tehokas. On runo pitkä tai lyhyt, se pakottaa keskittymään, hidastamaan, ajattelemaan. Teknologia on läsnä koko ajan, on sekä osa ihmisyyttä että häiritsevä tekijä. Se on välttämätöntä mutta virhealtista, luoden sekä järjestelmällisyyttä että kaaosta. Ihmisen osa ei ole helppo, kun pitää elää elämää mutta tehdä se niin että se näyttää hyvältä, että siitä tykätään. 

0 000 000 001

tekniikan maailmat                              ole hiljaa
tekniikan maailmat                              ole hiljaa
tekniikan maailmat                              ole hiljaa
tekniikan maailmat                              ole hiljaa
tekniikan maailmat                              ole hiljaa

koskettele vaikka                    sormenpäätäsi
koskettele vaikka                    pikkuvarvastasi
koskettele vaikka                    ole          hiljaa
koskettele vaikka                    ihan        hiljaa

Seteliruno-osuus on erityisen kiinnostava. Lukiessa mietin, onko siinä käytetty oikeita seteleitä ja oikeaa kirjoituskonetta vai onko runot tehty skannaamalla ja kuvankäsittelyohjelmalla. Kirjan lopussa on osio "Johdatus setelirunouteen", ja siinä kerrotaan että on käytetty oikeita seteleitä. On mielenkiintoista nähdä, kuinka setelin pinta-alaa on käytetty, milloin vaaka- ja milloin pystytasossa. Olisin halunnut liittää tähän mukaan kuvan setelirunosta, mutta koska en tiedä rikkooko se tekijänoikeuksia niin en sitä tee. Etsikää kirja käsiinne ja katsokaa itse :) 

Olen nähnyt Eino Santasen esiintymässä monen monta kertaa, alkaen Tampereen Tallipihan Runopiha-tapahtumasta ties kuinka monta vuotta sitten ja viimeksi Turun kirjamessuilla viime syksynä. Johtuneeko siitä, mutta lukiessa kuulen Santasen äänen mielessäni, rauhallisen mutta voimakkaan, samaan aikaan kiihkeän ja meditatiivisen. Lukeminen on nautinnollista, rentouttavaa. Tuntuu kuin olisi toisessa maailmassa, todellisuuden ulkopuolella. Se lienee hyvän kirjallisuuden tarkoituskin. 

MinäKäytänSinuunTekniikkaaOleHiljaa
SinäOletYksiSeitsemässadaskahdestoistaosaOleHiljaa

Tulipa mieleen myös, että näissä on jotain CMX-henkistä. Aivan hyvin voisin kuvitella A. W. Yjänän laulamassa "MinäKäytänSinuunTekniikkaaOleHiljaa" tai "minä herätän sinut henkiin käyttämällä tekniikkaa". Olenkohan kuunnellut liikaa kyseistä orkesteria sen jälkeen, kun tapasin Yrjänän Helsingin kirjamessuilla? :D 

Tekniikan maailmat on luettu myös blogeissa Versoja, Käymälä ja Runosuositus

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 2, "kotimainen runokirja".  

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Maritta Lintunen: Stella

Maritta Lintunen: Stella
Ulkoasu Mika Wist
WSOY 2018
315 s.








Olen tainnut lukea kaikki Maritta Lintusen kirjat, niin novellikokoelmat kuin romaanitkin. Kaikki ovat erilaisia keskenään, mutta kaikista olen pitänyt. Kirjoittanut olen Takapirusta, Mozartin hiuksista ja Sydänrajasta. Mielenkiintoista on se, että kaikista olen poiminut eri asioita, mikään piirre ei toistu tai nouse hallitsevaksi kirjasta toiseen. On "hienovaraisen realistista liioittelua", "vähän vinksallaan" oleva maailma, on "ehdottomuutta jossa melkein hukkaa itsensä". Entäpä sitten Stella?

Kirja kulkee kahdessa aikatasossa. Varhaisemmassa Liisa on nuori tyttö, joka muuttaa kesäksi Helsinkiin osallistuakseen kirjoittajakurssille. Asunto on löytynyt entisen laulajattaren, oman aikansa tähden, Sylvi Indreniuksen luota. Liisan suuri rakkaus on runous, mutta maallisempi ohimenevä rakkaus voittaa. Seurauksena on avioton lapsi. Liisan opiskellessa sairaanhoitajaksi Sylvi hoitaa lasta. Suhde lapseen muodostuu jopa pelottavan läheiseksi. Sylvi on aina läsnä, aina mukana, aina ohjeistamassa, aina huolehtimassa. Liisan on repäistävä poika ja Sylvi irti toisistaan, muuten hän jää ulkopuoliseksi omassa elämässään.

Nykyhetkessä Liisan poika Juri työskentelee lääkärinä. Kotona on laulava tyttöystävä sekä piano. Juri elvyttää vanhaa soittoharrastustaan ja päätyy laulukurssille säestäjäksi. Hän haluaa selvittää, mitä hänen soitolleen tapahtui. Miksi äiti päätti yhtäkkiä, että piano myydään eikä soittotunteja jatketa? 

Vastakaiku. Ilman vastakaikua ajatukset sammuvat ja kuoleutuvat. Sopivan kaikupohjan löytäminen on yksi vaikeimmista asioista elämässä. Joskus sen löytää musiikista. Joskus harvoin toisesta ihmisestä..

(...)

Lähestyn soitinta kuin muistisairasta vanhusta, jonka mielentilaa ei voi ennakoida. Hämmennyn - aivan kuin tuo kolhiintunut rotisko hymyilisi minulle kellertävine kosketinhampaineen, joiden rakosista irvistää vuosikymmenien kuona. Entä jos se todellakin tunnistaa minut? Olinhan ainoa, joka kosketti sitä. Ainoa, joka sai houkuteltua sen epävireiset kielet laulamaan. Chopin, Mozart, Bach, Scarlatti. Muistijäljet vanhuksen haljennessa sydämessä.

Lintusen kieli on tavattoman kaunista. Hän osaa kuvata rumia ja rujoja asioita niin, että ne muovautuvat kauniiksi, tulevat toiveikkaiksi. Elämä voi olla kovaa, mutta monet ovat ne asiat jotka pystyy korjaamaan. Esimerkiksi vanha risainen flyygeli; tapa jolla Lintunen siitä kirjoittaa tekee täysin ymmärrettäväksi sen, että Juri on valmis maksamaan yli 20 000 euroa sen korjaamisesta. 

Tarina on kovin haikea. Sylvi, Liisa ja Juri, jokaisella omat nuoruudenhaaveet ja jokaisella omat pettymykset. Myöhemmin pyrkimys tavoittaa ripaus siitä mitä oli, mutta miten tavoitella jotain joka häilähtelee näkökentän reunalla, juuri ja juuri ulottumattomissa? Kuinka pitkälle unelmiaan voi seurata, ennen kuin arki pakottaa kerrostaloasuntoon? Paitsi haikea, tarina on paikoin myös ahdistava. Sylvin määrätietoinen hahmo hallitsee Liisan elämää koko ajan enemmän. Liisan määrätietoisuus karisee samaa tahtia, ja hänestä tulee ohjailtava. Vaikka hänestä tulee myös äiti - toki nuorena - jotenkin hän taantuu lapsellisemmaksi. Juri ahdistuu tyttöystävästään, ja haluaa paeta musiikkiin, samalla menneisyyteen. 

Sylvi ja Juri etsivät tahoillaan mennyttä loistoa, sitä tunteen paloa jota musiikki heille antoi. Sylvi pyrkii tavoittamaan sen Liisan ja Jurin kautta, Juri uuden pianon ja vanhojen nuottiensa kautta. Liisa olisi halunnut kirjoittaa, mutta kaksi vuotta Sylvin luona hautasivat haaveen. Liisa jää tarinassa vähän taustalle; hän esiintyy vain nuorena, mutta juuri mitään ei kuulla hänestä sen jälkeen kun hän muuttaa pois Sylvin luota. Ei saada tietää muuta kuin mitä Juri kertoo, ja se on lähinnä se että piano myytiin ja soittotunnit lopetettiin. Mutta mitä Liisa ajattelee nyt? Onko kirjoittamishaave palannut missään vaiheessa? Ehkä kyse onkin siitä, että minä en tavoita aikuista Liisaa. 

Stella on luettu myös blogeissa Kirjareppu, Kulttuuri kukoistaa, Järjellä ja tunteella sekä Kosminen K.

Helmet-lukuhaasteesta kuittaan kohdan 37, "kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläni". Äitini toinen nimi on Maritta. 

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Noah Hawley: Ennen syöksyä

Noah Hawley: Ennen syöksyä
Englanninkielinen alkuteos Before the Fall (2016)
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2017
490 s.






Noah Howley on paitsi kirjailija myös käsikirjoittaja. Huomasin tosin vasta kirjan luettuani, että hän on ollut tekemässä yhtä suosikkisarjoistani, Bonesia. En tiedä, olisiko tieto muuttanut lukukokemusta, ehkä. Olisin saattanut asettaa kirjalle suuret miellyttämispaineet. Nyt lähdin lukemaan "vain" etuliepeen esittelytekstin varassa, toki sekin antoi odottaa kiinnostavaa tarinaa. 

Hän miettii sitä isoa aaltoa. Sen vaimeaa kumua. Sen kohoamista näkökenttään. Korkeuksiin kurottavaa suolavesijyrkännettä kuunvalossa, hiipimässä takaapäin heitä kohti kuin sadun jättiläinen. Se lähestyi ääneti kuin aave, sieluton ja tarkoitukseton vihollinen. Luonto kaikkein vaarallisimmillaan ja ankarimmillaan. Hän oli tarttunut poikaan ja sukeltanut. 

Yksityiskone lähtee Martha's Vineyardista kohti New Yorkia kyydissään yksitoista matkustajaa. Jotain odottamatonta tapahtuu, ja pian lähdön jälkeen kone putoaa mereen. Yhdeksän ihmistä kuolee, kaksi selviytyy. Eloon jää Scott Burroughs, mies jolle tarjottiin lentokyytiä kotiin, sekä pieni poika JJ. Yöllisessä meressä Scott suorittaa sankariteon, ui tuntikausia, kilometritolkulla, kunnes lopulta löytää rantaan. Pian Scott huomaa olevansa valtaisan mediahuomion kohteena, niin hyvässä kuin pahassa. Hän on urhoollinen sankari, joka pelasti pienen pojan hengen. Kuka hän on, ja miksi hän oli koneessa? Miksei hän muista turman yksityiskohtia? Miksi hän on maalannut tauluja katastrofeista, muun muassa lentokoneturmasta? On myös liuta muita kysymyksiä. Oliko kyseessä onnettomuus vai rikos? Jos rikos, niin kuka oli varsinainen kohde? Median lisäksi asia kiinnostaa noin viittä eri virastoa, jotka yrittävät yhteistyössä saada Scottin muistamaan tapahtumat tarkasti. 

Lukijalle avataan vähän kerrassaan henkilöiden elämää; heidän elämänsä tärkeitä sattumuksia miltei loppuun saakka. Lukija saa pohtia samoja kysymyksiä kuin viranomaiset ja toimittajat, saa arvailla syytä ja mahdollista syyllistä. Hän saa miettiä, keitä koneessa olleet oikein ovat, hän saa tietää salaisuuksia, joutuu valitsemaan uskooko vai epäileekö. Jos jotain olisin toivonut niin sitä, että "täydelliset pikkuvaimot" Margaret Bateman ja Sarah Kipling olisivat olleet jotain lisää. Että jompikumpi olisi esimerkiksi vaihtanut henkilöllisyyttä tai elänyt kaksoiselämää. 

Aallonharja kohosi heidän ylleen vavahdellen, se oli viisikerroksinen talo hallitun romahduksen partaalla, ja sitten hän sukelsi, puristi pojan itseään vasten ehtimättä vetää edes henkeä ennen kuin keho otti ohjat, sillä se ei voinut jättää selviytymistä mielen abstraktin askartelun varaan. Jalat potkivat, hän vajosi mustaan veteen, tunsi miten aallon pyöritys tempaisi kaiken mukaansa ja sitten alkoi kamppailu vajoamisen hellittämätöntä painetta vastaan, kun hirviön kourat vetivät häntä syvyyksiin niin ettei tehtävissä ollut muuta kuin pidellä pojasta kiinni ja selviytyä.

Takakannessa The New York Times sanoo tämän olevan "yksi vuoden parhaista jännitysromaaneista". Sellaisena en tätä pidä, nimittäin jännityskirjana. Yhtenä parhaista kylläkin. Scottin ja JJ:n yöllinen taistelu meren armoilla on vavisuttavaa luettavaa. Pidän siitä, että henkilöistä paljastuu vähitellen uusia puolia, että alussa saatu ensivaikutelma saattaakin osoittautua täysin vääräksi. Pidän myös siitä, että vaikka luvut ovat suhteellisen lyhyitä, ei tarinassa hypähdellä nopeilla leikkauksilla, ajassa ja paikassa, sinne ja tänne. 

Kiinnostavuutta lisää se, että tapahtumille on monta mahdollista kulkua, monta mahdollista vaikuttajaa, ja kaikki linjat ovat sekä yhtä mahdollisia että auki ihan viimeisille sivuille asti. Loppuratkaisusta jäi jännä tunne, toisaalta olo että niinpä tietenkin, toisaalta että ai näinkö se sitten meni. En osaa päättää, onko loppuratkaisu mielestäni "oikea" vai ei. Olen samaan aikaan pettynyt sekä ratkaisuun että syylliseen (voi mitä menit tekemään!), ja kuitenkin iloinen että kaikelle löytyi syy. 

Helmet-lukuhaasteessa ruksaan kohdan 41, "valitse kirja sattumanvaraisesti". Löysin tämän kirjaston uutuuspöydältä, kansi ei erityisemmin pistänyt silmään tai houkutellut lukemaan. Lievetekstin perusteella päädyin lainaamaan tämän ja onneksi tein niin. 

Lisäksi osallistun tällä Lukupinon Yhdysvallat-haasteeseen. Ennen syöksyä sopinee kohtaan 6, "New Yorkiin sijoittuva kirja". Ei siellä koko aikaa olla mutta osa kumminkin.  

torstai 29. maaliskuuta 2018

Michael Connelly: Yövuoro

Michael Connelly: Yövuoro
Englanninkielinen alkuteos The Late Show (2017)
Suomentanut Tero Valkonen
Gummerus 2018
390 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale






Michael Connelly on dekkaristi, joka on minulle tuttu vain nimenä. Ei ole kauaa siitä, kun mietin että pitäisi lukea Harry Bosch - sarja. Tai ainakin kokeilla paria ensimmäistä että tykkäänkö. Hauska sattuma, että samoihin aikoihin postiluukusta kolahti Connellyn uutuussarjan avausosa. Yövuoro tuo estradille topakan naispoliisin Renée Ballardin. Aiemmin päivävuorossa työskennellyt Ballard on siirretty yötöihin, kun hän on syyttänyt toista poliisia seksuaalisesta häirinnästä. Ilman kollegoiden tukea jääminen sattuu, mutta Ballard ei anna periksi. Perhana, hän on poliisi ja poliisina pysyy!

Yövuorolaiset tulevat ensimmäisenä tapahtumapaikalle, tekevät alustavan kartoituksen ja aamulla antavat jutun päivävuorolaisille. Seuraavana yönä tulee uusia juttuja, sitä seuraavana taas uusia. Kunnes tulee yö, jolloin kaikki muuttuu. Tapahtuu kaksi väkivaltarikosta, joista kumpikaan ei jätä Ballardia rauhaan. Hän luovuttaa jutut päivävuorolaisille, mutta jatkaa tutkimuksia omin päin, sääntöjä uhmaten ja kiertäen. Vaarallistahan se on, etenkin kun hän pääsee rikollisten iholle.

Hän tajusi, että siinä oli avainhetki. Chastain oli pannut pussiin jotain - Ballardin mielestä se näytti mustalta napilta - kun Olivas oli selin ja katsoi Ballardiin. Chastain oli selin myös tohtori J.:hin nähden, joten tämäkään ei nähnyt, mitä tapahtui. 

Eivät konstaapelit pussita rikospaikalla todistusaineistoa. Se on rikostutkijoiden hommaa. Sitä paitsi oli vielä aivan liian varhaista todistusaineiston talteenottoon. Rikospaikka oli tuore, ruumiit olivat yhä paikoillaan eikä 3D-kameraa ollut edes valmisteltu käyttöön. Mitä Chastain oikein puuhasi? Mikä takia hän rikkoi ohjesääntöä ja vei rikospaikalta jotain ennen kuin se ja sen sijainti oli pantu kirjoihin ja kansiin?

Lukemisesta jäi vähän ristiriitainen olo. Mietin pitkään, että mikä tässä oikein tökki. Lopulta keksin yhden asian: kielellinen kontrasti Ballardin työn ja vapaa-ajan välillä. Työosio on ajoittain melkoista kapulakieltä, korostuen kirjan loppupuolella, kun rikostutkimusosasto, voimankäyttöyksikkö jne toistuvat vähän väliä. Hänen vapaalla ollessaan puhutaan surffauksesta (ei lainelautailusta) ja suppailusta (ei sup-lautailusta), isoäitiä kutsutaan havaijilaiseen tapaan Tutuksi. Myös jotkut yksittäiset lauseet, kuten "[H]än naputteli lyhyitä, selviä lauseita, jotka tehostivat hänen tutkimuksesta laatimaansa narratiivia" ovat kummallisia. Jos alkuperäistekstissä on käytetty sanaa "narrative", miksi sitä ei ole käännetty selostukseksi, olkoonkin Ballard opiskellut journalistiikkaa? 

Ballardin hahmosta tykkäsin ja tykkään paljon. Hän on samaan aikaan rempseä ja rento mutta myös tiukan päämäärätietoinen. Töissä keskitytään töihin, vapaalla laitetaan aivot narikkaan ja suppaillaan. Iso plussa siitä, että päähenkilö ei ole päihdeongelmainen vaan harrastaa liikuntaa ja ulkoilee paljon. Ihanaa, että rentoutuskeinona on lautailu eikä viinipullo! 

Vaikka kirjassa on kohtalaisen paljon sivuja, se on täyttä asiaa. Välissä ei ole turhaa jaarittelua vaan koko ajan mennään eteenpäin, hitaasti mutta varmasti. Plussaa siitäkin, että henkilöhahmoja on suhteellisen vähän, heidät ja heidän nimensä on helppo muistaa. 

Kaikkinensa viihdyin kirjan seurassa niin hyvin, että se ei riittänyt läheskään koko hiihtolomaviikoksi. Olisi kai pitänyt hidastella mutta kun en malttanut. Seuraavaa osaa odotellessa :)

Kirjan on lukenut myös Mai Laakso.

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni. Perhe-elämää viikinkien malliin

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni. Perhe-elämää viikinkien malliin
WSOY 2018
191 s.









Yksi asia, joka nosti Islanti-faniuteni sfääreihin, oli Satu Rämön kirja Islantilainen voittaa aina. Nyt kolme vuotta myöhemmin olen käynyt Islannissa ja lukenut useita kirjoja, niin faktaa kuin fiktiota. Mutta mieli halajaa aina lisää. Olinkin innoissani, kun sain käsiini uunituoreen kirjan Islantilainen kodinonni

Tällä kertaa päästään seuraamaan islantilaista lapsiperhe-elämää. Nähdään millaista on odotusaika, sukulaiset, viranomaiset, työnantajat, lasten syntymäpäivät, lomat... Yksityinen ja yleinen kulkevat kiinnostavasti rinnakkain, kun kurkistetaan sekä Rämön perheen arkeen että kuullaan miten yhteiskunnassa suhtaudutaan lapsiperheisiin. Olen yllättynyt siitä, kuinka paljon myönteisemmin asioihin suhtaudutaan Islannissa kuin Suomessa. Kaikki työnantajat osallistuvat vanhempainvapaiden kustannuksiin, ja molempien vanhempien on "pakko" pitää vapaata. Raskaus ja vanhemmuus eivät ole ongelmia. Ei kaikki tietenkään ole ruusunpunaista; vanhempainvapaa on yhteensä vain 9 kk mutta lapsi pääsee päiväkotiin vasta 2-vuotiaana. Onkin aikamoinen palapeli sovittaa yhteen työ ja lastenhoito. Toisaalta, lapset voi viedä mukanaan töihin, jos hoitoapuna ei ole isovanhempia tai muita sukulaisia. Myös naapuriapu on paljon käytettyä.

Oli vaikea valita sitaattipätkää. Kirjassa on niin paljon mielenkiintoista asiaa, että melkein joka aukeamalta voisin nostaa esiin jotain. Islantilaisten ja suomalaisten perhe-elämässä on niin paljon eroja, että suomalainen lukija on välillä ihmeissään. Eikä mitenkään huonolla tavalla, vaan usein ihaillen että kuinka näppärästi monimutkaiset asiat on järjestetty. Nostan esiin muutaman esimerkin, jotka itse koen erityisen kiinnostavina. 

Islantilaiset eivät väheksy äidin - tai isän - roolia, mutta he eivät myöskään halua nostaa sitä erilliselle jalustalle. (...) Jälkeläisten olemassaoloa ja heidän mukanaan tuomaan onnea juhlitaan lasten syntymäpäivinä, ei äitien tai isien kunniaksi tehtyinä päivinä.

Islannissa kukaan ei ole koskaan kummastellut anoppimme aktiivista osallistumista perhe-elämäämme, koska täällä lapset, vanhemmat ja isovanhemmat kuuluvat siihen yhteen ja samaan perheeseen. Suomalaisilta puolitutuilta sen sijaan saan joskus kummastelevia ja välillä melko ilkeitäkin, tosin huoleen verhottuja kysymyksiä anoppimme jaksamisesta. Rohkeimmat ovat jopa ihmetelleet, voiko lapsistamme tulla tasapainoisia aikuisia, koska he viettävät niin paljon aikaa mummolassa. (...) Pidän sitä tavattomana rikkautena, että lapsella on yhden tai kahden läheisen aikuisen sijasta vaikka kolme luottoaikuista. 

Kun tähän rauhan, kovapalkkaisuuden ja täystyöllisyyden tyyssijaan yhdistyy islantilaisten tyytyväisyys omaan itseensä ja erinomaiseen maahansa, syntyy niin paljon bling blingiä, että se peittää alleen muutamia sokeita pisteitä, jotka koskettavat myös lapsia ja nuoria. Ne ovat köyhyys ja väkivalta. 

Islannissa lasten olemassaoloa ei ole tapana jatkuvasti korostaa. Ei Reykjavíkissa tai muualla Islannissa ole lapsiystävällisiä kahviloita tai lapsiystävällisiä ravintoloita. On vain kahviloita ja ravintoloita. (...) Lapsiin ei kiinnitetä erityishuomiota siksi, että he ovat lapsia, mutta toisaalta heitä ei myöskään suljeta ulkokehälle siksi, että he ovat lapsia. Lapset ovat kuin muutkin ihmiset. Vähän lyhempiä ja kärsimättömämpiä vain. 

Minulla ei ole lapsia, mutta siitä huolimatta pidän kirjaa valtavan kiinnostavana. Yksi tekijä on se, että tässä ei keskitytä vaippa-arkeen vaan perhettä käsitellään laajemmin, yhteiskunnallisena ilmiönä. Mukana on niin valtakunnanpolitiikkaa kuin päiväkotiarkea, äitiyden pelkoa kuin terveydenhoitoa.  Unohtamatta sitä että kyseessä on kahden kulttuurin perhe. Perheinstituutiota tarkastellaan monelta kantilta, mutta pieni pilke silmäkulmassa. Perhe voi olla pyhä asia mutta ei sen tarvi olla haudanvakava. 

Tykkään hirmuisen paljon Rämön kirjoitustyylistä. Hän voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan vaikka lampaiden keräämisestä (tässä nähdään sitä vain pikaisesti) ja olisin kiinnostunut siitäkin. Teksti on kepeää, mutta ei kritiikitöntä höttöä. 

Pohdin tässä jo mahdollisia jatko-osia. Miltä kuulostaisi kirja matkustamisesta? Missä ja miten islantilaiset matkustavat, niin kotimaassa kuin ulkomailla? Mitä islantilaiset ajattelevat saarensa valtaavasta hirveästä turistivirrasta, joka vuosi vuodelta vain kasvaa? Mitä tapahtuisi, jos "kaikille pakolliset" kohteet kuten Kultaisen kierroksen Geysir ja Gullfoss tulisivat maksullisiksi kohteiksi?

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta 19, "kirja käsittelee vanhemmuutta".

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi
Tammi 2017
270 s.









Jari Järvelä on kirjailija, jonka kirjoista ei koskaan tiedä mitä on luvassa. Se on ehdottomasti etu, voi olla varma ettei koskaan tule tunnetta että hän kirjoittaa samaa kirjaa uudelleen ja uudelleen. Olen aiemmin lukenut kirjat Château Inkeroinen, Parempi maailma ja Särkyvää. Kun luin Se ken tulee viimeiseksi -kirjan esittelytekstiä, tuumin että tämäkin on pakko lukea.

Idea on mainio: Christiemäinen tarinakulku, jossa joukko ihmisiä on eristettynä, ja vähitellen kuolema korjaa satoa. Väkeä tipahtaa joukosta yksi kerrallaan, melko tiiviiseen tahtiin. Jäljellä olevat muuttuvat koko ajan vainoharhaisemmiksi, miettiessään kuka joukosta on syyllinen. Christie kohtaa nykyajan; mukana on tosi-tv. 

Alussa mukana on kymmenen henkilöä. Heidät on valittu tuhansien hakijoiden joukosta osallistumaan kilpailuun, jonka palkintona on miljoona euroa. Tehtävä ei ole helppo; on käveltävä läpi Euroopan vaarallisin vaellusreitti GR20. Mukana telttakamppeet ja kenttäradio, josta he saavat satunnaisesti ohjeita matkantekoon. Kilpailun järjestää mystinen herra Pohjonen, joka on itse vaeltanut reitin läpi ja muuttunut sitä myöten luuserista rikkaaksi ja menestyväksi. Joukkio lähtee matkaan toiveikkaana, mutta tunnelma muuttuu pian. Kukaan ei ole osannut aavistaa, kuinka raskas vaellusreitti on. Jokaisella on myös oman elämän painolastit kannettavana, eikä kantapäitä koputteleva kuolema helpota asioita. 

Muutkin sulkivat silmänsä, yksi kerrallaan. Välillä yksi silmä raottui, varmisti ettei kukaan yrittänyt mitään, vaikka lyödä kivenmurikalla toista hengiltä. Jos jonkun jalka liikahti ja loiskautti vettä, kaikki neljätoista silmää rävähtivät hetkeksi auki, kunnes ne taas sulkeutuivat. 

Laskettujen silmäluomien takana pääkopissa myllersi. Yksi laski kuinka paljon miljoona oli jaettuna seitsemällä, toinen mietti montako kolmesta oli tapettu: yksi, kaksi vai kaikki kolme? Kolmas koetti tasata hengitystään ja ajatteli, että vedessä alkoi olla hyytävän kylmä mutta hän ei voisi nousta ensimmäiseksi, koska silloin kaikki epäilisivät häntä syylliseksi. Eivätkä olisi hirveän väärässä. 

Tykkäsin kirjasta kovasti. Järvelä osaa kirjoittaa fyysisesti ja intensiivisesti, niin että lukija tuntee keskipäivän kuumuuden ja kenkien hiertämät rakot, tuntee olevansa osa retkuetta. Väistämättä lukija joutuu mukaan miettimään, keitä on enää jäljellä, kuka lähtee seuraavaksi, kuka ja mitä on kaiken takana. 

Henkilöhahmot ovat herra Pohjosta myötäillen luusereita. Käsittämättömän avuttomia ja typeriä ja turhamaisia ja ja ja! Samaan aikaan hirveän ärsyttäviä ja hassuja. Pakko myöntää, että tykkään kaikista mutta tykkään heistä sen verran vähän etten ole erityisen pahoillani kuolemista. Jos se on ollut Järvelän tarkoituskin niin hyvin on onnistunut! :)  

Loppuratkaisua en tietenkään paljasta, toteanpa vaan että se on varsin yllätyksellinen ja laittaa lukijan miettimään lukemaansa ihan uudelta kantilta. Melkeinpä tekisi mieli lukea kirja uudelleen, testata miten lukukokemus muuttuu kun tietää loppuratkaisun. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan 26, "kirja kertoo paikasta, jossa et ole koskaan käynyt". Vaeltamisesta minulla on kokemus vain kahden päivän Kolin reissulta, mutta olemme ystävien kanssa miettineet että seuraavat lomakohteet voisivat olla sellaisia missä pääsee patikoimaan. GR20 on ilmeisesti olemassa, ihan sinne eivät taitoni ja uskallukseni vielä riitä mutta ehkä joskus...  


keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Teatterissa: Lemminkäinen Kansallisteatterissa

Tunnustan, en ole vielä lukenut Juha Hurmeen Niemeä. Kirjaan perustuu Hurmeen näytelmä Lemminkäinen, riemastuttavan hauska elämys, joka Hurmeen mukaan ei kerro mitään mistään. Katsojalla ei siis ole paineita, ei tarvi miettiä että ymmärränkö mitä tekijät haluavat sanoa. Tottakai tästäkin saa kaivettua esiin vaikka mitä, jos niin haluaa, vaikkapa suomalaisten suhtautumisesta alkoholiin tai eriarvoisesta äidinrakkaudesta. 

Tällä kertaa Lemminkäinen ei olekaan Lemminkäinen, tai on mutta häntä tai heitä on kaksi. On sisko-Lemminkäinen (Marja Salo) ja veli-Lemminkäinen (Tomi Alatalo). Heidän äitinsä (Kristiina Halttu) tylyttää tyttöä ihan kunnolla, vaikka tämä on parivaljakosta se rohkea ja päättäväinen. Äidille poika on arvokas, ykkönen, huolimatta tämän hummailuista. 

Vaikka näytelmä ei kerro mitään mistään, on siinä jonkinlainen juonikuvio taustalla. Ollaan yritysmaailmassa, Lemminkäisperheellä, Fleming-Lemminkäisen vaimolla Kyllikillä (Saara Kotkaniemi) sekä Tieralla (Antti Pääkkönen) ja Tuiralla (Terhi Panula) on firma, joka valmistuttaa Tallinnassa rautamiekkojen halpakopioita. Samoilla markkinoilla kilpailee Louhivuori (Cécile Orblin), joka pyrkii kaikin keinoin saamaan koko bisneksen itselleen. 

Edellä mainittu ei suinkaan ala esityksen alussa, ei, ensin kerrataan historiaa pitkältä ajalta mutta tiiviisti. Niemi on ehkä maailman reunalla, mutta on sieltä lähdetty maailmaa tutkimaan, on toki, vaikka lopulta aina palattu kotiin.  Elämä ei ole turhan stressaavaa, sitä alleviivaavat myös loistavat musiikkinumerot. Näyttelijäkaarti pääsee kokonaisuudessaan esittämään laulun lahjojaan, ja niitä todella löytyy. Stemmoja on melkein yhtä monta kuin on laulajaakin. Itse laulut ovat jotain aivan mieletöntä, hauskaa ja haikeaa, laidasta laitaan. Koreografiat ovat kirsikka kakun päällä. Jos ennen tätä päässäni soi Veriruusut, nyt soi "pullo ja puteli". Lavalla on myös kaksi muusikkoa (Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi), jotka luovat hienoja äänimaisemia ja pomppaavat tarvittaessa näyttelemäänkin. 

On tämä sellainen huumoripläjäys, että jopa minä nauroin ääneen. Ja se on paljon se! Aika monta kertaa olen esityksissä kuunnellut muiden naurua ja ollut että "aha. joo". Nyt nauratti ja moneen kertaan. 


Tämä on teatteritaiteen ilotulitus, mutta ei kuitenkaan sillisalaattia jossa ei olisi päätä eikä häntää. Toisiaan seuraavissa kohtauksissa on jonkinlainen logiikka ja yhteys. Äkkiseltään voisi luulla että tuloksena on kakofonia, kun kalevalainen poljento kohtaa kullan kimalluksen ja Pärmäkosken, mutta niin ei suinkaan ole. Tuloksena on riemua, yllätyksiä ja pohdintapysähdyksiä. 

Huikea esitys, suosittelen lämpimästi! Mietin, että saatan käydä toisenkin kerran irtautumassa arjesta. 

Kiitokset Kansallisteatterin Bloggariklubille teatterilipusta.

Kuvat: Tommi Mattila

Lemminkäinen Kansallisteatterissa koko kevään
Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Hurme
Rooleissa Marja Salo, Tomi Alatalo, Kristiina Halttu, Saara Kotkaniemi, Antti Pääkkönen, Terhi Panula, Cécile Orblin
Muusikot Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi
Musiikki Petra Poutanen-Hurme
Koreografia Saara Hurme
Taistelukoreografia Seppo Kumpulainen
Lavastus ja puvut Heini Maaranen 
Valot Kalle Ropponen

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Lars Mæhle: Kuka tuli sisälle ulkokengät jalassa & Kuka vei silmälasit

Lars Mæhle: Kuka tuli sisälle ulkokengät jalassa & Kuka vei silmälasit
Norjankieliset alkuperäisteokset Hvem gikk med utesko inne? & Hvem har tatt brillene? (2017)
Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist
Kuvittanut Odd Henning Skyllingstad
Tactic 2018
33 s. molemmissa



Oijoijoi, nyt on lastenkirjastotäti innoissaan! Aivan mahtava idea: lapset selvittävät päiväkodissa tapahtuvia outoja juttuja :) Hyvää ideaa on seurannut ihan yhtä mahtava toteutus. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa on saatu suomeksi samaan aikaan, hyvä niin. Lisää odotellessa!

Harakanpesä on tuikitavallinen päiväkoti. Paitsi että... Toisinaan siellä tapahtuu outoja. Kesken juhlavalmistelujen lattialla näkyy kuraisia jalanjälkiä. Kuka on tehnyt sotkua? Leo ja Liisa alkavat tutkia asiaa. Viivottimen ja hoksottimiensa kanssa he etsivät johtolankoja, eikä kukaan jää epäilysten ulkopuolelle. Syyllinen onneksi löytyy ja juhlat pääsevät vauhtiin. 


Toisessa kirjassa Elinan silmälasit katoavat yhtäkkiä, kesken ruuanlaiton. Leo ja Liisa pääsevät tekemään tutkimuksia, ja jälleen nämä Päiväkotidekkarit  ratkaisevat tapauksen.  

Tykkäsin molemmista kirjoista ihan hirmuisen paljon. Kuvituksella on tietysti suuri merkitys, kun kyseessä on pienille lapsille suunnattu kirja. Odd Henning Skyllingstadin kuvitus on oivallinen ja hauska. Lapsilla ja aikuisilla on harvinaisen monipuolinen ja onnistunut ilmevalikoima. Kirjojen sivuja ei ole tukittu runsailla yksityiskohdilla vaan päiväkotiympäristö on hyvin tutunoloinen ja simppeli. 


Tarinat ovat lyhyitä ja tekstimäärä yhdellä sivulla varsin pieni, joten kirjat sopivat hyvin myös aloitteleville lukijoille. Ja mikä tärkeintä, tarinat ovat lyhyydestään huolimatta kokonaisia, ei vain peräkkäin lätkäistyjä lauseita.  






torstai 22. helmikuuta 2018

Teatterissa: Veriruusut Kom-teatterissa

Kom-teatteri muistaa vuotta 1980 Veriruusut-näytelmällä. Ja kylläpä muistaakin! Ennen esityksen alkua mietin, miten homma toimii kun Tampere-osuus on jätetty pois. Se kuitenkin vie kirjasta ison osan. Turhaan huolehdin, esitys on ehjä kokonaisuus. Tampereen kanssa se olisi ollut liian pitkä; nyt kesto on kolme tuntia, eikä karsimisen varaa juuri ole. 

Hiukan yllätyksenä tuli, että kyseessä on musikaali. Tajusin sen vasta käsiohjelmaa lukiessa. Sekin vähän mietitytti, koska monesti musikaaleja katsoessa tuntuu siltä että laulut ovat lähinnä ajantäytettä. Tässä on toisin. Laulu- ja tanssiosuuksia on melko vähän, ja mikä tärkeintä, jokainen niistä limittyy tiukasti tarinaan ja vie sitä eteenpäin. 

Ensimmäinen puoliaika ollaan Valkeakoskella. Sigrid (Helmi-Leena Nummela) menee töihin paperitehtaaseen ja ystävystyy Maijan (Oona Airola) sekä muiden tehtaantyttöjen kanssa. Työ on raskasta mutta elämässä on iloa. Kunnes alkaa vallankumous ja Valkeakoskelle perustetaan punakaarti. Naiskaarti on innokkaana osallistumassa taisteluun, ja on vähän turhautunut kun tarjolla on vain vartiointitehtäviä. Mutta tulee naisillekin taistelun aika. 

Toinen puolisko seurataan naiskaartin tuhoa. Tampere on menetetty, ja valkoiset ovat tulossa. Naisten on lähdettävä Valkeakoskelta, on lähdettävä kohti Venäjää. Matka on raskas ja vaarallinen, eikä kukaan pääse armotonta kohtaloa pakoon. Viha ei säästä ketään, ei kaartilaisia eikä ketään muitakaan, olivat he mukana kaarteissa tai eivät. 

Pidin esityksestä valtavasti. Vaikka tämä on naisten tarina, pidin siitä että mukana on useita mieshahmoja. Kerrankin he saavat jäädä taustalle naisten vallatessa näyttämön! Nummelaa, Airolaa ja Saga Sarkolaa (Aino-Vihtoriina) lukuunottamatta kaikki näyttelijät tekevät useamman hahmon, ja onnistuvat mainiosti. Jokainen hahmo on erilainen, ja hauskaa miten erilaisia saman näyttelijän eri hahmot ovat. Mielestäni jokainen näyttelijä tekee kerrassaan loistavaa työtä. 

Luin Veriruusut-kirjan ihan äskettäin, ja tykkäsin tosi paljon. Näyttämösovitus on erittäin onnistunut. Näytelmä on uskollinen kirjalle, eikä liian verinen. Vaikka Sigrid on keskiössä, muutkin hahmot saavat tilaa ja tulevat läheisiksi. Suosikkini on ehkä Saima (Inka Reyes). Häntä sanotaan topakaksi naiseksi, mutta alkuvaiheessa hän ei juuri puhu. Sitten kun hän puhuu, sanat ovat suuria ja tehokkaita. Saima on peloton ja päättäväinen, myös epätoivon hetkellä. 

Ensimmäisellä puoliskolla ajattelin, että vähempikin huutaminen riittäisi. Vaikka on riitaa, erimielisyyttä ja päättäväisyyttä, koin että täysiä karjuminen on vähän liitoittelua. Korvia melkein särki. 

Lavastukselle annan ison kiitoksen, että voi yksinkertainen olla kaunista ja tehokasta! Uskomatonta, miten hienoja näyttämökuvia saadaan luotua ihmisillä ja näyttämön pyörimisellä. 

Jos (tai kun) menette katsomaan esitystä, kannattaa varata nenäliina mukaan. Minua ainakin itketti jo ensimmäisellä puoliskolla. Jotain koskettavaa on iloisissakin hetkissä, voimakkaissa lauluissa. Pitkästä aikaa on sellainen olo, että voisin mennä katsomaan esityksen toisenkin kerran, ehkä useammankin. 

Kiitos Kom-teatterille kutsusta esitykseen!

Kuvat Marko Mäkinen 

Veriruusut Kom-teatterissa koko kevään
Alkuperäisteksti Anneli Kanto
Dramatisointi ja ohjaus Lauri Maijala
Rooleissa Helmi-Leena Nummela, Oona Airola, Vilma Melasniemi, Saga Sarkola, Inka Reyes, Eeva Soivio, Ursula Salo, Antti Autio, Juho Milonoff, Niko Saarela
Lavastus Markku Pätilä
Puvut Tiina Kaukanen
Valot Tomi Suovankoski
Taistelukoreografiat Oula Kitti
Tanssikoreografiat Katja Koukkula ja Jussi Väänänen

tiistai 20. helmikuuta 2018

Jørn Lier Horst: Bottenskrap

Jørn Lier Horst: Bottenskrap
Norjankielinen alkuperäisteos Bunnfall (2010)
Ruotsiksi kääntänyt Cajsa Mitchell
Lind & Co 2018
351 s.







Jørn Lier Horst on noussut yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Bottenskrapia lukiessa mietin, miksi. Mikä tekee Horstin kirjoista niin hyviä, miksi riemastun aina kun löydän uuden ruotsinnoksen? Miksi ei haittaa, vaikka Wisting-sarja on käännetty satunnaisessa järjestyksessä niin ruotsiksi kuin suomeksi? 

Vastaus on lopulta melko yksinkertainen. Pidän siitä, että kirjoissa ei ole tyhjäkäyntiä. Bottenskrap on loistoesimerkki kirjasta, jossa tarina pysyy kiinnostavana ilman murhaorgioita. 

William Wisting on kummissaan. Rannalta on löytynyt urheilutossu, jonka sisällä on ihmisen vasen  jalkaterä. Se on tuskin saatu vietyä tutkittavaksi, kun tulee ilmoitus toisesta tossusta - ja vasemmasta jalkaterästä. Pian poliisilla on hallussaan neljä vasenta jalkaterää ja viisi kadonnutta ihmistä. Mysteeri tuntuu tavallistakin hankalammalta. Mistä jalkaterät ovat tulleet? Missä ovat loput ruumiit? Ovatko ne kokonaisia vai osissa? Miksi murhien uhrit ovat kaikki iäkkäämpiä ihmisiä? 

Wistingin tytär Line tekee reportaasia vankilasta vapautuneista murhaajista. Hän tutkii, miten vankila on vaikuttanut näiden elämään ja miten heillä menee nyt. Lukijalle ei liene yllätys, että Linen ja Williamin tutkimukset risteävät. Stavern on pieni paikka, jossa jokainen joko tuntee jonkun, on sukua jollekin tai on ollut samalla luokalla / samassa työpaikassa. Vyyhti keriytyy auki vähän kerrassaan. 

Den polis som ställt frågor till den rödhårige pojken kom bort till dem. Han refererade kortfattat vad pojken hade berättat om hur han hittat skon när han varit ute med hunden en knapp timme tidigare.
"Vi gör en sökning av stranden", förklarade han. "Resten av kroppen kan ju flyta iland när som helst. Det kommer att bli fullt av ungar idag. Röda korset har lovat att vara här med en skallgångskedja inom en timme."
Wisting nickade uppskattande. De hade sökt av kustremsan även dagarna efter att den förra foten hade påträffats, men utan resultat. Kanske skulle de har större tur den här gången. 
En stor våg kom rullande långt upp på stranden, och han blev tvungen att ta några steg bakåt för att inte bli blöt. Den drog sig tillbaka och suddade ut hans fotspår i den fuktiga sanden.
Wisting drog med handen genom det tjocka, mörka håret och tittade ut över havet igen. Mycket hade han varit med om, men den här gången kände han att hjärtat slog lite fortare.

Juuri tästä "vähän kerrassaan" -tyylistä tykkään. Jokainen poliisin työtehtävä, jokainen tapaaminen ja jokainen keskustelu tuo asiaan pikkuisen lisää jotain, joko lisää kysymyksiä, vastauksia tai uuden näkökulman. Koskaan ei tapahtu niin, että poliisit pyörittelevät asioita sivutolkulla pääsemättä mihinkään. Koskaan ei käy niin, että poliisijoukko jahtaa yhtä johtolankaa ja sitten lamaantuvat kun se osoittautuu umpikujaksi. Ei, Horstin tarinoissa ei ole umpikujia, vaan juoni kulkee suoraan eteenpäin, riittävän hitaasti jotta lukija saa pohtia asioita mutta samalla riittävän vauhdikkaasti jotta kiinnostus säilyy koko ajan.  

Sitten on tietysti Wisting, aina yhtä miellyttävä hahmo. Ei päihde- eikä seksiriippuvuutta, ei avio-ongelmien vatvontaa. Se mitä hän miettii, on, että onko edesmenneen vaimon pettämistä jos uusi naisystävä nukkuu hänen sängyssään. Wisting tuntuu läheiseltä, koska hän on niin tavallinen. Hän voisi olla poliisi missä tahansa, vaikka kotipaikkakunnallani. Hän voisi olla isäni. 

Pidän myös siitä, että kirjat voi lukea satunnaisessa järjestyksessä. Vasta tämän aloitettuani tajusin, että viime vuonna on ilmestynyt ruotsiksi Nattmannen. Ensin olin että apua, mutta lukemattomuus ei haitannut. Mainittiin, että Wisting tutki Nattmanneniksi kutsuttua tapausta, mutta siitä kerrottiin vain lähtötilanne, ei tapahtumakulkua eikä syyllistä. Eri kirjoissa Linen asuinpaikka, työnkuva ja miesystävä vaihtelevat, mutta hän on sen verran sivummalla että ei haittaa vaikka ei muistaisikaan missä ja kenen kanssa hän oli viimeksi luetussa kirjassa. 

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaa 50, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Olen töissä kirjastossa, ja ehdottomasti suosittelen lukemaan Horstin kirjat, kaikki. Blindgång oli minulle pienoinen pettymys, mutta vastaavasti kaikki muut ovat olleet loistavia. Luolamiehen luin sekä ruotsiksi että suomeksi, ja luulen että myös Bunnfall / Bottenskrap tulee lukulistalle, kunhan suomennos ilmestyy. 

lauantai 17. helmikuuta 2018

Oopperassa: Kansallisoopperan Madama Butterfly

Lähdin yllätysvierailulle Kansallisoopperaan. Yllätyksenä siksi, että yleensä olen hankkinut liput hyvissä ajoin ja ehtinyt fiilistellä tulevaa. Nyt sain edellispäivänä siskolta viestin, että lähdenkö seuraksi. Pikainen vilkaisu junien ja bussien aikatauluihin; joo, pääsen illalla kotiin. Myöntävä vastaus siis :) Madama Butterfly ei ollut ennalta tarinana tuttu, ainoastaan sen verran mitä Oopperan nettisivuilta katsoin juoniselostusta. Sinänsä tarinan tuntemus ei ollut tarpeenkaan, kaikki olennainen tulee esiin laulujen tekstityksessä. Itse en koe tekstityksen haittaavan esityksen seuraamista, niiden lukemiseen menee niin vähän aikaa että katse ei ole irti näyttämöstä kauaa.

Ensimmäinen puolisko on noin tunnin pituinen. Amerikkalainen sotilas Pinkerton on astumassa avioon japanilaisen Cio-Cio-Sanin kanssa. Vasta 15-vuotias neiti, Butterflyksi kutsuttu, rakastuu Pinkertoniin oikopäätä. Tälle avioliitto on pikemminkin hupia; onhan hän ostanut morsiamensa. Avioliitto solmitaan allekirjoituksilla, sitten on juhlien aika. Suurlähetystön virkamiehet ja Cio-Cio-Sanin sukulaiset osallistuvat juhliin. Suvulle kuitenkin paljastuu, että Cio-Cio-San on valmis vaihtamaan uskontonsa, joten he kieltävät hänet. Tämä ei piittaa. Riittää, että hänellä on rakastava aviomies. 

Toisella - puolitoistatuntisella - puoliajalla Cio-Cio-San kaipaa Amerikkaan palannutta miestään ja odottaa tätä takaisin. Rahat ovat loppu, eikä Madama Butterflylla ole muuta kuin lapsensa ja palvelijansa - ja aviomiehen odotus. Hänelle muistutetaan, että Japanissa vaimon jättäminen tarkoittaa avioeroa. Mutta eihän Pinkerton ole häntä jättänyt, tämä on vain mennyt tilapäisesti Amerikkaan! Madama Butterfly vastaa uudelle kosijalle kieltävästi, kerta toisensa jälkeen. Hän ei menetä uskoaan miehen paluuseen.

Eräänä päivänä satamaan saapuu laiva. Se on Pinkertonin laiva! Cio-Cio-San valvoo koko yön, mutta mies ei tule. Umpiuupuneena hän menee nukkumaan. Juuri silloin Pinkerton saapuu - mukanaan vaimo ja aikomuksenaan viedä poika Amerikkaan. Cio-Cio-San murtuu. Jos poika viedään, hänellä ei ole enää mitään, ei ole enää tulevaisuutta. 

Huh, olipa tämä aika tyrmäys! Tuntui että hymyilin ensimmäinen puolikkaan koko ajan. Musiikki on mukaansatempaavaa, huomasin että jalkani heiluivat ihan itsekseen. Lavastus on yksinkertainen, mutta tykkäsin valtavasti siitä värimaailmasta, joka vaatteilla ja päivänvarjoilla oli luotu. Tässä oopperassa lavastus on paikallaan pysyvä, muutoksia tehdään vain seinäpaneeleita liikuttamalla sekä päivänvarjoilla ja lyhdyillä. Simppeliä mutta toimivaa. 

Madama Butterfly on kahden laulajan juhlaa. Ensimmäinen puolisko on pääosin Pinkertonin (Mika Pohjonen). Pinkerton aprikoi, millainen morsian on. No, morsian on kaunis mutta tämän sukulaisista Pinkerton ei pidä. Kovin ilkeästi hän heistä ajattelee. Muutenkin hän tuntuu korostavan amerikkalaisten paremmuutta. Herää kysymys, että miksi hän on halunnut hankkia japanilaisen vaimon, etenkin koska tietää että hänen oleskelunsa Japanissa on tilapäistä. Pohjonen tekee hienoa työtä inhottavana Pinkertonina. Hän sai vähän buuauksia lopussa- johtunee siitä että kyseessä oli oppilasnäytös ja kasiluokkalaiset eivät pitäneet hahmosta. Arvostelun kohteena oli arvatenkin roolihenkilö, ei laulaja. 

Toinen puolisko on melkoinen haaste Madama Butterflylle (Hyeseoung Kwon), hän saa laulaa lähes koko ajan. Ensin kaipuuta, sitten toivoa, lopuksi epätoivoa. Puolitoistatuntinen onkin Kwonin täyttä hallintaa, muut hahmot jäävät väkisinkin taustalle. Kwon on huikean hyvä ja ilmeikäs. Ja loppu on tietysti koskettava. Vaikka tietää, miten kaikki päättyy, jotenkin silti toivoo että jospa kuitenkin loppu olisi onnellinen. 

Koska en ole nähnyt Madama Butterflyta aiemmin, sille ei ole vertailukohtaa. En tiedä, millaisia muita versioita on tehty. Tämä oli erittäin hyvä, kolme tuntia sujahti ohi melkein huomaamatta. Ainahan ooppera on hidastempoista, mutta väliajalla tuntui siltä että miten ihmeessä on mennyt jo tunti. Vaikka tapahtumia on vähän, on lavalla ja musiikissa riittävästi seurattavaa. 

Esityksen jälkeen kävelin kohti keskustaa. Edelläni käveli poikaporukka. Nauratti kun kuuntelin heitä, samalla olin ilahtunut koska he juttelivat esityksestä. Kommentteja oli muun muassa "vitun hyvä", "loppu oli leimi, siinä olisi pitänyt olla samuraimiekka" ja "kiinnostavat kohtaukset kesti jotain kymmenen sekuntia, ja sit kun ne vaan ootti sitä miestä niin se kesti varmaan tunnin". :D Ensimmäisestä olen samaa mieltä, toisesta en (tikari on ihan riittävä), kolmannesta rohkenen olla reippaasti eri mieltä. Okei, varmaan miehen odottaminen kesti lähemmäs tunnin, mutta siinä ajassa koettiin tunnekirjo laidasta laitaan. Kiinnostavat kohtaukset eivät ole kymmensekuntisia, vaan kiinnostus pysyy yllä koko ajan. Minä tietysti tykkään seurata myös orkesterin toimintaa, eli välillä katselin lavan sijasta orkesterimonttuun. 

Madama Butterfly Kansallisoopperassa 10.3. asti
Kuvat Heikki Tuuli

Rooleissa 15.2.2017: Hyeseoung Kwon, Mika Pohjonen, Jeni Packalen, Jaakko Kortekangas, Juha Riihimäki, Petri Pussila, Marko Nykänen, Ylva Gruen, Dong-Hoon Lan, Robert McCloud, Merle Silmato, Maria Mannermaa, Leena Liimatainen, Mikael Kohi, Marko Puustinen, Yuko Valkonen
Musiikinjohto Pietari Inkinen
Ohjaus Yoshi Oïda
Lavastus Tom Schenk
Puvut Thibault Vancraenenbroeck
Valaistus Fabrice Kebour

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Anneli Kanto: Veriruusut

Anneli Kanto: Veriruusut
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2018
427 s.








Teen taas heti alkuun tunnustuksen. Tai oikeastaan kaksi. Olen valtavan ihastunut Anneli Kannon lastenkirjoihin, etenkin Viisi villiä Virtasta -kuvakirjasarjaan sekä Radio Korvatunturi-romaaniin. Sen sijaan aikuisille suunnatut kirjat ovat jääneet paitsioon. Osittain siksi, että olen vähän pelännyt niitä. Aiheet kun ovat melko rankkoja. 

Nyt otin luettavaksi Veriruusut ihan siitä syystä, että sain kutsun katsomaan siitä tehtyä näytelmää Kom-teatteriin. Ja vielä kun ennen esitystä on kirjailijatapaaminen, sitä suurempi syy tutustua tarinaan etukäteen.

Hyvin pian lukemisen aloitettuani tajusin, että turhaan jännitin. Asia on vakava ja henkilöhahmojen elämä kovaa, mutta Kannon kerronta on kaunista, lämminhenkistä, paikoin humorististakin.

Ensimmäisessä osassa ollaan Valkeakoskella 15-vuotiaan tehtaantyttö Sigridin matkassa. Maa itsenäistyy ja kapina alkaa. Työläiset vaativat olojen parannusta, ja ovat valmiina sekä lakkoon että veriseen taisteluun. Vuosi 1918 tuo Valkeakoskelle punakaartin, ja siihen naiskaartin jota Sigrid on perustamassa. Tytöt ja naiset ovat valmiita osoittamaan, että he pystyvät samaan kuin miehet, ansaitsevat samaa kuin miehet. 

Toisessa osassa matkataan Lempin mukana Teiskosta Tampereelle. Elämä Teiskossa on ollut pettymys, joten Lempi jättää kaiken taakseen ja aloittaa Tampereella tyhjästä. Työtä löytyy Finlaysonilta ja kodiksi tulee kimppakämppä Amurissa. Mutta eipä aikaakaan kun taistelut valtaavat myös Tampereen. Sielläkin on perustettu naiskaarti, johon Lempi asuinkumppaneineen liittyy. Toiminta kiihtyy koko ajan sitä mukaa, kun valkoiset marssivat kohti keskustaa. 

Kolmannessa osassa punakaarti pakenee kohti Lahtea. Kodit ja perheet on jätetty taakse, mitä on edessä, onko muuta kuin kuolemaa, sitä ei kukaan tiedä. Mielessä vuorottelevat viha, pelko ja halu kostaa. Taisteluiden tyvenissä hetkissä on kuitenkin aikaa myös ystävyydelle ja rakkaudelle. 

- Tampereen naiskaartia toi haukkuu punttipersepataljoonaksi, Lempi sanoi kovalla äänellä.
- Täsä ollaa tyäläissi ja kaartilaistoverei ja pitä suhatutuu kunnioituksel toisiis eik päästää suustas mitä tahans ripulipaskaa niinko pikkulapsen persseest, pitkä tyttö sanoi hitaasti Hyrskymurrolle ja pyyhkäisi tupakanmurun alahuuleltaan.
Naiset odottivat, mitä tämä vastaisi. Hyrskymurto alkoi hymyillä leveästi ja levitti kätensä kuin olisi halunnut halata heitä kaikkia. 
- Leikkipuhetta se oli. Kai te tytöt nyt huumoria ymmärrätte, Hyrskymurto naureskeli ja toi kuppiansa tyttöjen pöytään. Hän veti tuolin takapuolensa alle, katseli ympärilleen ja sanoi: - Kyllä on komeita kaartilaisia. Tuommoisten flikkojen kädestä on lahtarien ihana saada kuula rintaansa. 
Kun Lempi jurotti edelleen nurkassaan, Hyrskymurto kehotti:
- Tule nyt Lempi tänne samaan seuraan aamukahville ja Lempin ystävätär kanssa. Aatetovereitahan tässä ollaan ja samassa rintamassa. Mitä te turhia murjotatte?

Kun Mariankaarti muutaman päivän kuluttua jatkoi matkaansa Karkkuun, Lempi ja Lauha seisoivat asemalaiturilla huiskuttamassa.
- Kirjottakaa sitten kortti, että kuinka kävi! Laittakaa osotteeks että Tampereen naiskaarti, Taiston talo. 
- Kirjottakaa tekin!
Tytönkädet huiskuivat junanikkunoista ja nauravat naamat puristautuivat ikkunalasiin, irvistelivät ja tekivät ilmeitä. Juna vei mariankaartilaiset Karkun taisteluihin eivätkä he korttia kirjoittaneet.

Tykkäsin kirjasta heti ensisivulta saakka. Henkilöhahmot ovat hyvin eläväisiä ja monipuolisia. Jokainen on omanlaisensa yksilö. Jännitteitä ja ristiriitoja riittää, kun naiset irtaantuvat perinteisistä rooleistaan ja muuttuvat aktiivisiksi, rohkeiksi. Housut jalassa luonne muuttuu rempseäksi, rohkeaksi ja uhmakkaaksi. Miehistä osa tukee ja osa vastustaa, mutta naisia ei pysäytä mikään. Syteen tai saveen, nyt mennään!

Koska tapahtumat perustuvat todelliseen historiaan, lopputulos on tiedossa. Kanto kuitenkin tuo taistelut sekä veljes- ja sisarusvihan lähelle. Hän pakottaa lukijan kiintymään henkilöhahmoihin ja jännittämään, miten heille kullekin käy. Hän kirjoittaa tapahtumista vangitsevasti, on vaan pakko lukea eteenpäin. Tarinan tuoksinassa unohtuu, että päähenkilöt ovat teini-ikäisiä tai vähän sen yli. Hurjaa kohtelua kokevat kaikki, olivat nuoria tai vanhoja. Viha ei kysele, ei anna armoa.

Koskettava kirja, joka ei päästä irti lukijasta, ei pitkään aikaan sen jälkeen kun viimeinenkin sivu on luettu.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Yu Hua: Elämänkaari

Yu Hua: Elämänkaari
Kiinankielinen alkuperäisteos Huó zhe (1993)
Suomentanut Rauno  Sainio
Aula & Co 2016
250 s.







Kymmenen vuotta aiemmin tapahtunutta: nimettömäksi jäävä mies lähtee Kiinan maaseudulle keräämään kansanlauluja. Hän kohtaa monia ihmisiä ja kuuntelee näiden tarinoita. Eräänä päivänä hän tapaa peltotöitä tekevän vanhuksen. Miehet istuvat iltapäivän puun alla, ja Fugui kertoo elämäntarinansa. 

Eikä kyseessä olekaan ihan mikä tahansa tarina, vaan tapahtumarikas tarina täynnä murhetta ja huolta. Aluksi Fugui on ollut ylimielinen nuorukainen, joka on luottanut perheensä vaurauteen. Mutta eipä aikaakaan kun hän on juonut ja pelannut perheen omaisuuden. Niin Fugui joutuu kohtaamaan häpeän ja köyhyyden. Hänpä ei lannistu, vaan alistuu tilanteeseen ja alkaa tehdä maatöitä. Kun vaimo ja lapset auttavat, hän luottaa heidän selviävän. Mutta elämä asettaa Fuguin polulle runsaasti esteitä ja umpikujia. Sota vie hänet armeijaan, eroon perheestä vailla mahdollisuutta kertoa mihin kaupungissa käyminen on hänet vienyt. Sodan lisäksi Fugui perheineen kohtaa sairautta, kuolemaa, nälkää... Kaikesta huolimatta, elämänkaarensa päässä, Fugui on onnellinen.

Kotimatkalla aloin tuntea niskassani kylmiä väreitä. Mitä enemmän sitä ajattelin, sitä enemmän ajatus minua puistatti. Jos sekä minä että isäni emme olisi olleet tavallista pahempia tuhlaajapoikia, olisin tuona päivänä teloitettavana kenties ollut minä itse. Hieraisin ensin kasvojani ja sitten käsivarsiani varmistaakseni, että ne olivat yhä tallella. Minun olisi pitänyt kuolla, mutta olin kuitenkin elossa. Olin selvinnyt hengissä taistelukentältä, ja kotiin päästyäni Long Eristä oli kaiken lisäksi tullut sijaiskärsijäni. Sukuhautamme oli todellakin sijoitettu hyvälle paikalle. Totesin itselleni:
"Tästä lähtien sinun täytyy elää kunnolla."
Kotiin palatessani Jianzhen korjasi parhaillaan kenkieni pohjia. Kasvojeni näkeminen sai hänet säikähtämään - hän luuli että olin tullut sairaaksi. Kerroin hänelle mietteistäni, ja ne saivat hänenkin kasvonsa kalpeiksi pelosta. Hän kuiskasi korvaani:
"Kylläpä liippasi läheltä."

Tämä on hurja, ja hurjan surullinen kertomus. Fugui, hänen vanhempansa, vaimonsa, lapsensa, naapurinsa, kaikki kärsivät. Elämä on niukkaa; vaatii kovaa työtä että saa sen verran ruokaa että pysyy hengissä. Lääkäriin on pitkä matka, eikä rahattomana ole muuta mahdollisuutta kuin kävellä hakemaan apua. Ihmisillä ei ole muuta kuin toisensa. Mutta toiseen on vaikea turvautua silloin, kun taistellaan samasta riisinokareesta. 

On käsittämätöntä, kuinka tyyni Fugui on lopuksi. Ehkä hän on alistunut kohtaloonsa, tyytynyt siihen mitä on saanut. Hänellä on vain yksi härkä, vain pala maata, mutta hän elää. Kyllä hän on vuosien varrella raivonnut, ollut turhautunut, kyseenalaistanut miksi juuri hänelle tapahtuu niin paljon kauheuksia. Paljon on kuitenkin asioita, joille ei voi mitään, ei hän eikä kukaan muu. Fugui kokee olevansa onnekas, koska hänellä on ollut perhe, joka on kaikesta huolimatta pitänyt yhtä myös kaikkein vaikeimpina aikoina.

Hieno kirja, mutta kirja josta en olisi halunnut pitää. Tämä vaan on niin kauhean surullinen, niin täynnä kurjuutta. Jotain sellaista siinä kuitenkin on, että se iskee suoraan sydämeen. 

Elämänkaari on luettu myös blogeissa Mari A:n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Ullan luetut kirjat.

Helmet-lukuhaasteessa ruksitaan kohta 24, "surullinen tarina".

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Tanja Kaarlela: Noutaja

Tanja Kaarlela: Noutaja
Kansi: Mervi Kattelus
Reuna 2017
269 s.
Arvostelukappale







Noutaja kertoo Iisasta ja Yrjöstä, nuoresta naisesta ja vanhasta miehestä, joiden tiet kohtaavat yllättäen. Iisa on lähtenyt pohjoiseen tätinsä hautajaisiin. Pitkällä ajomatkalla maan halki on aikaa pohtia parisuhdetta ja sitä, mitä haluaa. Hän ajaa harhaan ja päätyy maaseudulle. Siellä hän törmää Yrjön koiraan Aatuun. Koira on lähtenyt etsimään ruokaa, koska Yrjöllä ei ole ollut voimia lähteä kauppaan. Kauppakaveri on kuollut äskettäin, ja jalkaa vaivaa kipeä haava. Lääkäriin hän ei tahdo mennä, sillä sairaala on varmasti kuolemaksi.

Kun Iisa pölähtää Yrjön tupaan, hän haluaa äkkiä pois. Paikka on pieni, kylmä, tunkkainen, likainen. Hän lähtee mutta palaa takaisin, todeten että ei voi jättää Yrjöä yksin. Käydään tahtojen taisto, ennen kuin Iisa saa Yrjön mukaansa kaupunkiin, ja sairaalaan. Matka on pitkä. Ikä- ja sukupuoliero aiheuttaa kitkaa, vaikka sisimmässään kumpikin ymmärtää ettei toinen tahdo pahaa.

- Sinä kuitenkin lähdit hautajaisiin? 
- Mun oli pakko.
- Olitteko te läheisiä?
- Ai Friian kanssa? Ei todellakaan. Mä tuskin tunsin sitä. Mä halusin kyllä tutustua siihen ja olin suunnitellut lähteväni pohjoiseen vielä tänä keväänä, mutta sitten kävi näin. Ja samalla hetkellä, kun mä kuulin sen kuolemasta, mä päätin lähteä. Mun oli pakko lähteä, saada vähän ajatella asioita. 

Naisen puhuessa Yrjö muisti taas Väinön. Jos hän olisi tiennyt Väinön kuolemasta, hän olisi pitänyt huolen, että pääsee myös tämän hautajaisiin. Mutta kukaan ei välittänyt kertoa ja se oli tuntunut pahalta. Yhtäkkiä alkoi vaan täysi hiljaisuus, aivan toisenlainen kuin ennen. Tie oli hiljainen, puhelin ei soinut, päiviä kului ja viikkoja ilman minkäälaista elonmerkkiä. Ja vähitellen hän alkoi ymmärtää, että se olisi pysyvää. Hän olisi aivan yksin Aatun kanssa eikä kukaan kävisi katsomassa. Mutta pahin oli vasta edessä: se loputon tyhjyys, mikä päivien myötä seurasi. Elämänhalun katoaminen. Siitä sai Aatukin kärsiä ja siitä tuli sen kohtalo.

Taas kerran totesin, että ei pitäisi lukea kirjan esittelytekstejä. Kansiliepeessä sanotaan "hulvaton tarina", mutta mielestäni Noutajassa ei ole mitään hulvatonta tai huvittavaa. Saatan olla tosikko tai huumorintajultani huono, mutta mielestäni tarina on surullinen. Johtuuko siitä, että olen aiemmin ollut vanhusten kotihoidossa töissä kahdeksan vuotta; sillä kokemuksella Yrjön hahmo on hyvinkin tunnistettava eikä tämän (ja Aatun) asuinolosuhteissa tai mielipiteissä ole mitään hauskaa. Päinvastoin, kaikki tuntuu jopa ahdistavan tutulta. Kaikki kirjassa esitetty on mahdollista, monin paikoin jopa todennäköistä. Totuus on tarua ihmeellisempi, tai tässä tapauksessa masentavampi. Edelleen, en pidä Iisan kohellusta hassuna, eikä sellaista ole myöskään Yrjön sairaalareissulla kokema seikkailu. 

Tarina on kyllä hyvä, se etenee vakaasti kohti tuntematonta loppua. Lukijalla voi olla mielessä useita mahdollisuuksia, mitä seuraavaksi tapahtuu tai mihin joku tilanne johtaa. Yllätyksiäkin on luvassa. 

Erityisen paljon pidän kirjan lämminhenkisyydestä. Vaikka siinä on hurja määrä kauheita asioita - yksinäisyyttä, onnettomuuksia, sairautta, välinpitämättömyyttä, hylätyksi tulemisen tunnetta jne - on tunnelma kuitenkin lämmin ja osin lohdullinen. Iso osa tästä johtuu varmasti Iisan ja Yrjön keskinäisestä suhteesta. Kahden hyvin erilaisen ihmisen kohtaaminen, hetki yhteistä taivalta, muutamat ystävälliset eleet ja teot, kurkistus siihen miten erilaista elämä voi olla, niillä saadaan lukija liikuttumaan. 

Kaarlelan kieli on kaunista. Se ei ole turhan koukeroista eikä maalaile taivaanrantoja. Päinvastoin, lyhyet virkkeet ovat tehokkaita ja tuntuvat harkituilta. Ylimääräinen on jätetty pois ja annettu sanojen kulkea omalla painollaan. Monet lauseet sisältävät melkein kuin aforistisia ajatuksia, pakottaen lukijan pysähtymään ja miettimään sanottua.

Tässä on koskettava kirja, joka jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. 

Noutaja on luettu myös blogeissa Kirja vieköön! ja Joukon Taideblogi.

Helmet-lukuhaasteesta täyttyy kohta 40, "kirjassa on lemmikkieläin".