torstai 31. elokuuta 2017

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
Englanninkielinen alkuperäisteos See You in the Cosmos 2016
Suomentanut Terhi Kuusisto
Aula & Co 2017
324 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale






Kosmoksessa tavataan kertoo 11-vuotiaasta Alex Petroskista, jolla on missio. Hän on rakentanut raketin, jolla aikoo lähettää avaruuteen kultaisen iPodin. Laitteelle on tallennettu tarinoita hänen elämästään. Tehtävän toteuttaminen ei ole lainkaan niin yksinkertaista kuin Alex on kuvitellut. Ensimmäinen vastoinkäyminen tulee jo rautatieasemalla matkalla rakettifestivaalille. Hän on liian nuori matkustamaan junalla. Alex on liikkeellä yksin, koska äidillä on usein huonoja päiviä eikä tämä pääse sängystä ylös. Isoveli Ronnie asuu kaukana, eikä oikeastaan edes tiedä Alexin lähdöstä. Onnekseen Alex tapaa vanhemman pojan, jonka kanssa he tekeytyvät veljeksiksi. Niin matka voi alkaa, mukana Alexin rakas koira Carl Sagan.

Junassa on Zed, nuori mies joka on päättänyt olla puhumatta ja sen sijaan kirjoittaa sanomansa. Kaverinsa Steven kanssa he ottavat Alexin autoonsa ja lähtevät tämän mukana festareille. Road trip vie kohti autiomaata. Alex tallentaa tapahtumia ahkerasti. Samalla hän miettii, kenelle niitä kertoo. Millaisia avaruuden asukkaat ovat? Miltä he näyttävät, miten he asuvat, sataako siellä? Raketin ja iPodin lähettäminen ei suju niin kuin Alex on suunnitellut, mutta ikävistä asioista seuraa myös hyvää. Hän tapaa uusia ihmisiä ja saa ystäviä, pääsee Los Angelesiin selvittämään kuolleeksi sanotun isänsä kohtaloa ja saa täydennettyä kuvaa perheensä historiasta.

Venice Beach oli kuulkaa tosi valtava. Näin sen jo kaukaa ja sanoin: Son of a beach! B-E-A-C-H. Siellä oli tosi paljon hiekkaa, ja se oli ihan tavallista hiekkaa jota meni koko ajan kenkiin, joten me riisuttiin kengät ja sukat ja käveltiin merenrantaa, missä hiekka oli märkää ja tasaista ja tummanruskeaa. Me mentiin veteen, mutta vain nilkkoja myöden, ja sanoin Terralle, että niillä aalloilla pystyisi kyllä surffaamaan. Jokainen aalto imi rantaan tullessaan hiekan jalkojeni ympäriltä ja varpaitteni välistä pikku pyörteinä. Sanoin Terralle: Eikö olekin kiinnostavaa, että jos ei liikuta jalkoja, kun aalto tulee, uppoaa vähän, ja ehkä jos pysyy paikoillaan tarpeeksi kauan, hiekka kohoaa kaulaan asti, ja silloin jää jumiin. Terra sanoi: Mitä jos siinä vaiheessa kun huomaa jääneensä jumiin, on liian myöhäistä, eikä ole muuta tehtävissä kuin katsoa omaa hukkumistaan? Ja minä sanoin: Pysytään liikkeellä, koska sinä et saa hukkua.

Me pysyttiin liikkeellä ja käveltiin merenrantaa, ja rannalla oli sinisiä rantavartijoiden torneja ja keltaisia rantavartijoiden autoja ja ihmisiä lenkkeilemässä ja keittelemässä koirille frisbeetä. Lainasin taas Terran puhelinta ja tekstasin Stevelle ja kysyin, oliko löytöeläintalosta soitettu Carl Saganista. Mutta ei kuulemma ollut.

Mutta sitten aurinko alkoi olla lähellä horisonttia, joten me pysähdyttiin katsomaan auringonlaskua. Kun se alkoi laskeutua vuorten taa rannan kaukaisessa päässä, pystyin katsomaan suoraan aurinkoon, en koko aikaa mutta enemmän kuin päivällä. Vielä auringon mentyä pilvet olivat kirkkaanpunaiset ja horisontti oli kultainen ja vesi purppuraista ja olisi pitänyt lähettää runoilija.

Tässä on kirja, joka herättää monenlaisia tunteita. On liikuttavaa seurata Alexin intoa raketti- ja nauhoitusprojektiinsa. On hauskaa lukea hänen ajatuksiaan, pohdintaa ja kyselyä itselleen oudoista asioista. Vielä hauskempaa on Alexin riemu haaveiden totutumisesta, uusista paikoista ja kokemuksista. Monet pohdinnoista ovat yllättävänkin syvällisiä.  Samalla kuitenkin kirjan pohjavire on melankolinen. On surullista, että Alex on niin yksinäinen, että hän joutuu huolehtimaan itsestään ja äidistään, että hänellä on yksi oman ikäisensä ystävä (Benji) ja muut ystävänsä ovat matkalla tavattuja aikuisia. 

Alexin hahmo on tietenkin hallitseva. Cheng on onnistunut luomaan uskottavan 11-vuotiaan, joka ei syvällisine mietteineen mene liian pikkuvanhaksi, koska lapsenomainen riemastuminen ja tunteiden vaihtuminen suuntaan jos toiseen tapahtuu sekunnissa keventäen tekstiä. Toisaalta ajoittaiset pitkät tajunnanvirtamaiset lauseet ilman välimerkkejä tekevät lukemisesta välillä raskasta. Kaikkinensa tämä on kirja, joka sopii luettavaksi kaikille kouluikäisistä aikuisiin. 

Kosmoksessa tavataan on luettu myös blogeissa Dysphoria, Luetut.net ja Kirjakko ruispellossa

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta "kirjan kansi on mielestäsi kaunis".

perjantai 25. elokuuta 2017

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja
Crime Time 2016
218 s.









Uskallanko tunnustaa? Ehkä uskallan: en ole koskaan lukenut yhtään Tuija Lehtisen kirjoittamaa aikuistenkirjaa. Johtunee siitä, että viihdekirjallisuus ei ole ykkössijalla kiinnostuksen kohteissani. Mutta Mirkka-kirjat, ne on luettu moneen kertaan! Ja ne muutkin nuortenkirjat, silloin 90-luvulla...

Olikin varsin kiinnostavaa tutustua Lehtisen seuraavaan aluevaltaukseen, dekkariin. Väärä vainaja on sarjan avausosa, ja minä kyllä innostuin kovasti. Erja Repo on ihastuttavan räväkkä oman tiensä kulkija, joka ei anna kenenkään hyppiä nenälleen. 

Sarjan alussa Erja on juuri jäänyt eläkkeelle poliisin työstään. Rauhallisia eläkepäiviä ei kuitenkaan ole luvassa. Vastikään menehtyneen äitinsä asunnolla Erja tapaa naisen, joka haluaa kertoa mieltänsä painavat huolet. Jennin kummitäti on kuollut ja krematoitu, mutta Jenni on varma siitä että vainaja on joku muu kuin Outi. Hiukan vastentahtoisesti Erja suostuu selvittelemään asiaa, ja saakin eteensä mutkikkaan tapauksen. Vaaditaan useamman palapelin kokoaminen ja jokunen lasillinen grappaa ennen kuin kiemuraisen tapauksen koko kuva selkiytyy. 

Painosta päätellen laatikossa voisi olla koruja tai miksei jopa ase, sillä mistä sitä tiesi, mitä viattoman pulmusen hahmoon oli kätkeytynyt. Tämä oli tässä, Erja ajatteli ja raotti laatikon kantta. Kissinvillat se oli. Erja tuijotti laatikon sisältöä äimistyneenä. Kuusi erilaista kissanruokapurkkia sievästi vieri vieressä. Gourmet-laatua. Ei jumalauta, Erja ulvaisi mielessään. Oliko tämä naisen ruokavarasto pahan päivän varalle? Oliko tällä ollut kissa jossain vaiheessa? Vai Outillako se oli ollut? Kummalla vain, varmaa oli, että asunnossa viimeksi ollut oli käpälöinyt mirrinmurkinoita.

Sormenjäljet, niinpä. Niistä voisi löytyä niin Outin kuin tuntemattoman DNA:ta. Kuten kymmenien muidenkin aina kaupan hyllyttäjistä lähtien. Suurimmalla osalla oli kuitenkin hommissa aina hanskat käsissä, joten ehkä oli olemassa pienen pieni mahdollisuus päästä purkkien piilottajan jäljille. Edellyttäen tietenkin, että tämä oli sormenjälkirekisterissä. Hän ei kuitenkaan voinut kiikuttaa todisteita rikoslaboratorioon ja panna prosessiä käyntiin. Ensin pitäisi tehdä rikosilmoitus ja saada joku vakuuttumaan, että kannatti tutkia. Se oli yhtä tyhjän kanssa niin kauan kuin hänellä ei ollut mitään konkreettista esitettävän. Olisi tarvittu ruumis, mutta se oli puhallettu, ja toinen tuhkattu savuna ilmaan.

Tässä kohtaa tämä oli juuri oikea kirja, koska se palautti uskoani dekkareihin. Äskettäin luin Gard Sveenin Verikarkelot, ja sen jälkeen olo oli että taas samaa. Tuntuu siltä, että viime aikoina kaikki dekkarit ovat käsitelleet lapsia tai nuoria, silvottuina tai uhrattuina, unohtamatta sitä että päähenkilöpoliisi riitelee pomonsa kanssa ja kaikilla on aina puhelin joko kiinni tai akku tyhjänä. Väärä vainaja on suoranainen piristysruiske, se päräyttää meikäläisen lukuhermoon kuin Erjan Harrikka. 

Miinus tulee kirjan lyhyydestä. Tapahtumat ovat hiukan liian nopeatempoisia, paikkoja on paljon ja yhdellä kertaa niissä viivytään varsin lyhyen aikaa. Jouduin toisinaan miettimään että ahaa, Pähkinärinne, mitä ja ketä siellä onkaan. Henkilöitä on monia eikä heistä saada vielä mitenkään syvällistä kuvaa, mutta saadaan vihjeitä siitä millainen rooli heillä on Erjan elämässä ollut.

Henkilöhahmot ovat loistavia, keskinäiset kemiat toimivat, oli kyseessä sitten negatiivinen tai positiivinen kemia. Erityisesti nautin Erjan ja hänen entisen luokkakaverinsa Anna-Kaisan keskinäisestä sanailusta. Toisen kauna ja toisen piittaamattomuus luovat mahdottoman herkullista tilannekomiikkaa. Polkupyöräilevä toimittaja Vattulainen herättää uteliaisuuden; mikäs tuo on miehiään? Huumoria on paljon mutta se ei ole osoittelevaa, se esiintyy kipakoina kommentteina ja jopa yksittäisinä sanoina.  

Seuraava osa Viesti menneisyydestä ilmestyy lähiaikoina, menee lukulistalle. Toivottavasti siinä on enemmän sivuja, jotta päästään vielä syvemmälle henkilöhahmojen elämään. Ja toivottavasti siinä on vähän myös suvantokohtia, ettei Erja paina pikakelauksella paikasta toiseen. 


keskiviikko 23. elokuuta 2017

Reissussa: viikonloppu Saksassa

Viikonlopun, torstai-illasta sunnuntaihin vietin Saksassa tuttavani luona. Torstaina matkustin  suoraan töistä Göttingeniin, jossa olin perillä vähän ennen puoltayötä. Olin laskenut että saavun Helsinki-Vantaalle puolitoista tuntia ennen koneen lähtöä, vähän meni jännäksi kun ensimmäinen juna oli lähtenyt 16 minuuttia myöhässä ja VR:n nettisivuilla junaseuranta näytti sille koko matkan ajaksi samaa myöhässä oloa. Soitin sitten isälleni, että voisiko hän viedä minut Oriveden aseman sijasta Tampereelle, on meinaan huono yhtälö jos juna on 16 minuuttia myöhässä ja vaihtoaikaa Tampereella on 12 minuuttia. Molemmat kun menivät Helsinkiin niin ei se nopeampi, vähemmillä pysähdyksillä etenevä olisi minua odottanut. Toinen juna, lähijuna, lentokone ja Saksan junat olivatkin sitten ajoissa. Tulihan siinä istuttua päivän mittaan...


Perjantaiksi oli luvattu sadetta, joten pysyttelimme Göttingenissä. Asunnolta keskustaan on noin puolen tunnin kävelymatka, ja kuljeskelimme kaupungilla ympäriinsä. Minä harrastin talo- tai oikeastaan kylttibongailua. Göttingen on paikkakunta, jossa ovat asuneet liki kaikki tunnetut matemaatikot ja fyysikot, sekä lisäksi runsas joukko muita tieteentekijöitä ja kirjailijoita (Gaussin käyrän Gauss, Bunsen-lampun Bunsen jne.). Hassua sikäli, että esim. Goethe on saanut kyltin taloon jossa on asunut vain pari kuukautta. Kylttejä oli siis todella monessa taloissa, joissakin jopa kolme kappaletta :) 



Lauantai oli varsin aurinkoinen päivä. Matkasimme junalla 20 minuuttia Kasseliin, jossa oli Documenta-niminen tapahtuma. Pysyttelimme ilmaisissa ulkotapahtumissa. Näimme tanssia sekä erilaisia taideteoksia. Myös aikaisempien vuosien taidetta, jotka kuulemma oli pitänyt poistaa mutta olikin jätetty paikalleen asukkaiden pyynnöstä :) Pysäyttävin oli kirjatemppeli. Se oli suurikokoinen temppelin muotoinen rakennelma, jonka pilarit oli koottu kirjoista. Eikä mistä tahansa kirjoista vaan sellaisista, jotka ovat olleet kiellettyjä joskus jossakin päin maailmaa.




Keskustan alueella kävelimme puistossa parisen tuntia. Iltapäivällä olimme suunnitelleet menevämme kukkulan rinteellä olevaan puistoon, mutta juuri kun raitiovaunu pysähtyi päätepysäkilleen niin alkoi kaatosade. Päätimme palata takaisin Göttingeniin. Se on muuten aika hauska paikka siksikin, että rautatieaseman edessä on palmupuita :)


Asemalta kävelimme asunnolle vähän pidempää reittiä, pääosin puiden reunustamia hiekkakäytäviä kasvitieteellisen puutarhan, teatterin ja yhden yliopistorakennuksen nurkilla. Yhden siksi, että välillä tuntui että joka kolmas talo on jokin yliopiston tiedekunnista. Ja kas, bongasin myös kirjakopin! Tämä ei ole kirjasto, vaan kirjanvaihtopiste.


Yliopistorakennuksen luona pysähdyin: tässä on yksi kuuluisimmista sitaateista! Niin monessa kirjassa olen nähnyt sen suomennettuna, tiedättehän tuon Heinrich Heinen lausahduksen, että missä poltetaan kirjoja niin siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä.


Tämä oli ehkä se kaikkein pysäyttävin hetki koko reissulla.


Illalla lähdimme vielä kävelylle, kuljimme paikallisen urheilupuiston ja stadionin ohi, siirtolapuutarhan viertä ja kanavan rantaa... Olin varsin haltioissani. Kaupunki on kaunis ja rakennukset viehättäviä. Tuttavani sanoi että Göttingenissä on kolme rumaa taloa. Kaksi niistä näin, ne olivat korkeita persoonattomia betonisia kerrostaloja. Muuten talokanta on aloituskuvassa näkyvää, 3-4 kerrosta, jokainen talo vähän eri värinen ja eri muotoinen, pihat vehreitä ja värikkäitä.


Etsi kuvasta poliisiasema
Sunnuntaina oli vuorossa pitkä matka kotiin. Lähdimme aamun ensimmäisellä junalla Frankfurtiin. Siellä kävimme katsomassa messuhallin, kirja-alan ihmisenä olin tietysti innoissani!

Korkeat pankki- ynnä muut toimistorakennukset eivät säväyttäneet, vaan täälläkin pidin eniten pienistä idyllisistä taloista. Toki niitä oli paljon vähemmän kuin Göttingenissä. Messuhallin takana olevaa tornitaloa katsoimme vähän lähempää, mutta näytti siltä että sinne ei päässyt sisälle. Olisi ollut kiva käydä korkealla katsomassa kaupunkia siitä vinkkelistä.

Koska lähdimme Göttingenistä jo aamuseitsemän jälkeen, söimme frankfurtilaisessa bistrossa toisen aamiaisen. Paikka valikoitui lähinnä sen mukaan mikä oli auki kun alkoi olla jo vähän kiire. Älkää kysykö nimeä tai sijaintia, en osaa yhtään sanoa. Sen verran olin reissaamisesta väsyksissä ja jo puoliksi stressitilassa lennolle ehtimisen kanssa. Mutta tärkeintä on, että tämä aamupala oli erinomainen. Sain siitä ideoita kotiin, arkiaamiaisiksi, vaihtelua tuorepuurolle:

Hedelmäsalaattia, kasvisviipaleita, avocadoa, vähän juustoa, tummaa leipää... Juomana kivennäisvettä. Ei yhtään huono setti :)

Lopulta ennätin lentokentälle noin tuntia ennen koneen lähtöaikaa. Se oli riittävän ajoissa; mukana oli vain pieni laukku käsimatkatavaroita, joten ei tarvinnut kuin tehdä lähtöselvitys (ei jonoa) ja mennä turvatarkastukseen (ei jonoa sielläkään). Kovin tarkkaan minut skannattiin ja tehtiinpä vielä tarkastus tunnustellen, kerrottiin kyllä että johtui siitä kun mekossani oli "hanging pockets". Muuten kaikki sujui, paitsi että tietenkin viimeisellä etapilla välillä Tikkurila-Tampere juna oli 25 minuuttia myöhässä...

Kaikkinensa kolmen päivän reissuni oli onnistunut. Oli paljon postikorttimaisemia, ja kun mukana oli paikallinen opas niin sain tietää paljon kaikenlaista. Esimerkiksi sellaisen asian, että seuraavan kuvan naispatsas saa tohtoriksi valmistuneilta suudelman. Patsaaseen on ikuistettu ensimmäinen nainen, joka valmistui tohtoriksi Göttingenin yliopistosta. Eräs naistohtori oli ilmoittanut että hän ei muuten suutele tuota, joten kävi pussaamassa torin laidalla seisovaa miespatsasta :D

Oli se myös aika huikea fiilis, kun mietti että keitä kaikkia on kulkenut samoilla kaduilla, vuosikymmenien ja -satojen aikana. Sanoinkin, että toivottavasti luova ja innovatiivinen ilmapiiri ja historia tarttuvat, niille olisi käyttöä :)





maanantai 21. elokuuta 2017

Dekkariarvonnan voittajat






Dekkariarvonta on päättynyt ja kolme voittajaa tiedossa! Arvontatulos näyttää tältä:

  • Camilla Greben Kun jää pettää alta -kirjan voittaa Riikka.

  • Jussi Adler-Olsenin Vartijan saa omakseen Zephyr ja

  • Daniel Colen Räsynuken uusi koti on Elina Räsäsen luona.
Onnea voittajille! Ilmoitattehan osoitteenne joko kommenteissa tai sähköpostilla hennan.posti(at)suomi24.fi niin lähetän kirjat tulemaan. Ilmoitattehan myös mikäli ette halua voittoanne; arvontalaatikosta on nostettu myös varavoittajat jokaiselle kirjalle. 

Taisi käydä niin iloisesti, että voittajia on sekä Bloggerin kautta Hemulia seuraavissa että blogin Facebook-sivun tykkääjissä. Jee! :) 

perjantai 18. elokuuta 2017

Fjodor Dostojevskij: Brott och straff

Fjodor Dostojevskij: Brott och straff
Venäjänkielinen alkuperäisteos Prestuplenije i nakzanilje
Ruotsiksi kääntänyt Hans Björkegren
Wahlström & Widstrand 2000
632 s.







Ai ai, nyt tulee pahasti myöhässä heinäkuun postaus Finlandssvenska läsutmaningeniin. Syy on kovasti yksinkertainen; heinäkuun kirjan piti olla vähintään 500-sivuinen venäläinen klassikko, ja Pirkanmaan kirjastoissa niitä on tasan yksi. Sekin lainassa, eli jouduin odottamaan kirjaa heinäkuun lopulle saakka. Pieni vinkki haasteen tekijöille, olisi ollut lukijaystävällisempää laittaa pelkkä venäläinen klassikko, tai vaikka vähintään 400-sivuinen... Jos en olisi tätä saanut ihan niinä päivinä, niin olisin "alittanut riman" ja lukenut ykkösosan Sodasta ja rauhasta, sen ruotsinnoksella mittaa n. 490 sivua. Sivumäärä on petollinen siksikin, että voi olla klassikoita, jotka kovakantisina olisivat yli 500 sivua mutta joista onkin kirjastossa vain alle 500-sivuinen pokkaripainos. 

Juonta en sen kummemmin selosta, se lienee monelle tuttu. Totean vain, että olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen useampaan kertaan, ja Brott och straff toimii ihan yhtä hyvin. Kääntäjät ovat siis onnistuneet. Ruotsinnoksen kanssa tuli jo ensimmäisellä sivulla olo että jee, kiva päästä lukemaan tämä. Vaikka kirja on kovasti synkkä, täynnä köyhyyttä, pelkoa ja väkivaltaa, on siinä samalla jotain niin suurta tenhoa ja voimaa että siihen ei vaan kyllästy. 

Äntligen var han framme vid gränden; han vek i den mer död än levande; han insåg att han var halvt om halvt räddad nu; han var mindre misstänkt här och dessutom var det fullt med folk här, hän kunde han försvinna som ett sandkorn i mängden. Men alla strapatser hade försvagat honom så att han knappt kunde gå. Han badade i svett, halsen var dyblöt. "Du är visst bara stagad, va!" skrek någon till honom när han promenerade fram till kanalen.

Han var inte helt medveten om vad han gjorde och det blev bara värre ju längre han gick. Han mindes dock att då han kom fram till kanalen blev han plötsligt förskräckt över att det fanns sä få människor där att han lätt kunde bli igenkänd, och därför ville han återvända in i gränden. Trots att han var nära att svimma tog han en omväg och återvände hem från rakt motsatt håll.

En osaa selittää, miksi tykkään kirjasta niin paljon. Raskolnikovissa on sitä jotain; vaikka hän on murhaaja ja vaikuttaa välillä vähän sekopäiseltä, tulee olo että tekisi mieli ottaa häntä kädestä kiinni ja vakuutella että älä huoli, kaikki järjestyy. Ympäristö on rumaa ja rutiköyhää, mutta jotenkin se kaikki vaan liimaa lukijan mukaan kuvaan. Ehkä juuri siksi Brott och straff on klassikko. 

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Enid Blyton: Seikkailujen linna

Enid Blyton: Seikkailujen linna
Englanninkielinen alkuperäisteos The Castle of Adventure (1951)
Kuvittanut Stuart Tresilian
Suomentanut Laila Järvinen
WSOY 1987
263 s.






Vielä ehtii kirjoittaa Lapsuuteni kirjasuosikit - haasteeseen, ja tällä kertaa vuoron saa Enid Blytonin Seikkailu-sarja. Olen lukenut kaikki osat ja tykännyt niistä, postattavaksi päätyi Seikkailujen linna. Kaksi sisarusparia - Anne ja Jack sekä Dinah ja Filip - yhdessä Jackin puhuvan papukaijan Kikin kanssa viettävät kesää vuoristomajalla. Filipin ja Dinahin äiti on vuokrannut Kevätpuron Majan kesäski, ja lapset odottavat innolla rauhallista kesää vapaana koulusta, mahdollisuutta viettää paljon aikaa ulkona. Lintubongari Jack ja "eläintenkesyttäjä" Filip etenkin ovat tohkeissaan, koska jo ensihetkinä vuoristossa näkyy vaikka mitä eläimiä. 

Siellä on myös hylätty linna, jonne johtava tie on jäänyt maansortuman alle. Kun Jack näkee haukkoja linnan luona, lapset haluavat lähteä tutkimaan paikkaa tarkemmin. Rouva Mannering on ajatusta vastaan, koska paikka voi olla vaarallinen. Hän kuitenkin antaa luvan tutkimusmatkaan, kun lapset lupaavat tulla illalla takaisin ja saavat vielä oppaakseen paikallisen tytön Tassien. Jo ensimmäinen käynti linnassa herättää lasten uteliaisuuden. Paikasta kerrotaan hurjia tarinoita, joiden todenperäisyydestä ei kukaan tiedä. Lapset löytävät kotkien pesän, mutta päättävät palata myöhemmin kameran kanssa. 

Seuraavilla käynneillä linnasta tuleekin seikkailupaikka. Lapset huomaavat, että se ei olekaan hylätty. Kuka liikkuu linnassa öisin ja mitä ovat oudot valomerkit? Miksi linnassa on salaisia huoneita ja salakäytäviä? Hurjia tilanteita riittää, ennen kuin lapset ovat selvittäneet tapahtuneet ja yhdessä poliisiystävänsä Bill Smugsin kanssa saaneet pahikset kiinni.

Mutta mennessään sisään hän kompastui tuoliin ja kaatui. Askeleet ulkona lakkasivat heti kuulumasta. Taskulampun valo sammui.
Todennäköisesti henkilö oli kuullut romahduksen ja nyt seisoi aivan hiljaa kuunnellen tarkasti.
Sydän kovasti takoen Jack kyyristyi erään vanhan sohvan kulman taakse Kiki yhä olkapäällään. Molemmat koettivat olla mahdollisimman hiljaa, mutta Jackista tuntui sittenkin, että vieraan olennon täytyi kuulla hänen sydämensä lyönnit.
Poika kuuli varovaisten askeleitten tulevan huoneeseen. Sitten vallitsi jälleen hiljaisuus. Askeleet alkoivat kuulua jälleen, nyt vähän lähempänä. Jackin tukka alkoi kihelmöidä ja nousta pystyyn. Jos mies kiertäisi sohvan ja valaisisi lampullaan, hän löytäisi Jackin.
Pojan sydän takoi kovasti, ja hiki kohosi hänen kasvoilleen. Kiki istui hänen olkapäillään tuntien isäntänsä pelon. Se ei voinut pidättäytyä kauempaa vaan kohosi ilmaan ja lensi näkymättömän miehen kimppuun kirkaisten samalla kuten kotkat. Tämä päästi hämmästyneen huudahduksen ja yritti karkottaa pois lintua. Lamppu kolahti lattialle, ja Jack toivoi hartaasti, että se olisi särkynyt.
Kiki kiljahti uudestaan, nyt kuten pikajuna, ja mies koetti läimäyttää sitä. Kiki löysi Jackin ja istuutui kyyryllään olevan pojan selkään murahdellen.

En yhtään ihmettele, että lapsena ja nuorena luin tämänkin sarjan monta kertaa. Tässä ollaan huikeassa vuoristomaisemassa, juodaan vettä kirkkaasta purosta, syödään voileipiä ja hedelmäkakkua aamupalaksi, tutustutaan uusiin ihmisiin ja ystävystytään helposti... Tapahtumat ovat jännittäviä mutta eivät liian pelottavia. Ainakin minun jännitystäni helpottaa se, että kirjan lopusta voi katsoa sisällysluettelosta lukujen nimet. Voi päätellä, kuinka kauan kaikkein jännittävimmät vaiheet kestävät :) Jännitystä lieventää myös huumori, etenkin Kiki-papukaija kommentteineeen ja ääntelyineen pelastaa tilanteen, oli kyseessä sitten uhkaava kohtaaminen roiston kanssa tai alkava riita.

Muistan jo lapsena ihailleeni näitä seikkailijoita. He ovat nokkelia ja rohkeita, keksien ratkaisuja kaikenlaisiin pulmiin. Oli ongelmana sitten miten päästä linnaan sisälle tornin ikkunasta, tai miten leiriytyä piikkihernepensaaseen, ratkaisu löytyy varsin nopeasti. He kykenevät juoksemaan lujaa ja kiipeämään melkein mihin vaan, mikä oli ylipainoiselle ja kömpelölle lapsilukijalle valtavan iso juttu. Unohtamatta Filipin taitoa käsitellä mitä tahansa eläintä, oli kyseessä sitten rotta, sammakko tai leijona.

Helmet-lukuhaasteessa tämä täyttää kohdan "kuvitettu kirja".

maanantai 14. elokuuta 2017

Antti Tuuri: Suuri pieni maa. Kertomuksia Islannista

Antti Tuuri: Suuri pieni maa. Kertomuksia Islannista
Otava 1993
174 s.









Islanti-fiilistely jatkuu! Löysin kaunokirjallisuusosastolta Antti Tuurin Islanti-kirjan. Välillä kyllä mietityttää kirjojen luokittelu; Tuurin Matkoilla Euroopassa ja Bospor Express ovat matkakirjoja. Vaikka tässä on alaotsikkona Kertomuksia Islannista, kyseiset kertomukset ovat kokemuksia Tuurin omista matkoista saarelle. 

Kirjaan on valittu viisi kertomusta. Viimeisessä niistä Tuuri toteaa käyneensä Islannissa jo toistakymmentä kertaa. Osa matkoista on ollut lyhyempiä ja virallisempia, osa pidempiä ja vapaampia. Kokemuksia kertyy monelta kantilta, niin kirjailijana ja kääntäjänä toimiessa kuin innokkaana kalastajana. 

Tuuri raportoi matkoistaan kiinnostavalla tavalla. Hän mainitsee kuuluisia nähtävyyksiä, mutta vain ohimennen. Tärkeämpää on kertoa kohtaamisista paikallisten kanssa. Hän jakaa lukijalle niin lukemiaan kuin kuulemiaan tarinoita, niin saagoja ja legendoja kuin todellisia tapahtumia luonnon ja ihmisten kohtaamisesta. Hän on lukenut islantilaisia saagoja, ja nostaa sekä niitä että islantilaista nykykirjallisuutta esiin kuvatessaan tuota pientä mutta monimuotoista saarta. 

Osa matkoista suuntautuu Reykjavikin lähiympäristöön, osa pohjoisen tai idän vuonoille, ja kerran mennään saari ympäri. Toisinaan ollaan liikkeellä kesällä, joskus talvella. Automatkat suuntautuvat sisämaahan, koska saaren kiertävä ykköstie ei ole vielä valmis. Jylhät maisemat sekä hengästyttävät, ihastuttavat että vähän pelottavatkin. 

Koska harmaan jäkälän peittämä laava on täällä jähmettynyt moniin omituisiin muotoihin, taloiksi, kaupungeiksi, kirkoiksi tai toreiksi, ruvetaan puhumaan maahisista, luonnonhengistä.

Bera kertoo maantiestä, jota muutamia vuosia aikaisemmin oli yritetty rakentaa maahisten kylän halki Etelä-Islannissa. Paikkakunnan väki oli varoittanut tienrakentajia siitä, että maanalainen kansa ei tulisi hyväksymään tien vetämistä heidän kylänsä yli, mutta rakennusliikkeen miehet olivat nauraneet sellaisille puheille ja tuoneet maansiirtokoneensa, puskutraktorinsa, kauhakuormaajansa ja autonsa maahisten asuinpaikalle. Maanalainen kansa oli pysäyttänyt rakennustyöt heti, kun tien teko oli edistynyt heidän kyläänsä saakka. Maansiirtokoneet olivat lakanneet käymästä, kauhakuormaajat olivat seisoneet mykkinä, puskutraktoreiden hyörinä oli hiljennyt. Rakennusliikkeen miehet eivät olleet tienneet mitään keinoa, jolla olisivat saaneet yhteyden maanalaiseen kansaan; myöskään paikkakuntalaiset eivät enää saaneet heihin yhteyttä, vaikka olivat tienneet perimätietona, missä maahisten asuinpaikka oli.

Taas kerran totesin, kuinka kiehtova maa Islanti on. Ja pakko myöntää, että kun on käynyt maassa, saa Tuurin kertomuksiin vielä uuden ulottuvuuden. Esimerksiksi silloin, kun hän kertoo miten he ystävänsä Njördurin kanssa oikaisevat ykköstieltä tuntureiden yli, jolloin matka Egilsstadiriin lyhenee 60 km. Meidän porukkamme meni tuon oikaisureitin kesällä ja toiseen suuntaan, mutta kun maisemat muistaa niin on helppo eläytyä Tuurin kokemuksiin tunturiin nousevasta hurjan kapeasta ja jyrkästä tiestä, jota reunustaa syvä rotko. 

Minun makuuni kalastus saa kirjassa liian suuren osan, mutta se nyt on pikkuseikka. Tuskin Tuuri on kirjoittaessaan ajatellut, miten miellyttää reilu kolmekymppistä naista :D Kun en sen suuremmin välitä perhokalastuksesta, harpoin ne kohdat yli. Ihan riittävästi jäi silti luettavaa. 

Ja kas, Helmet-lukuhaasteessa sain täytettyä kohdan "kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta". En tiedä, montako Tuuri on kirjoittanut mutta kyllä niitä täytyy olla yli 20, sen verran paljon hyllytilaa ne vievät kirjastossa! :)

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Dekkariarvonta!

Äskettäiseen bloggari-iskuun liittyen sain kustantajalta dekkaripinon arvontapalkinnoksi, kiitokset Gummerukselle! Arvottavana on iskun kohde eli Camilla Greben Kun jää pettää alta, lisäksi valitsin mukaan Jussi-Adler Olsenin Vartijan ja Daniel Colen Räsynuken. Nämä siksi, että olen ne lukenut ja hyviksi todennut :) 

Olen tehnyt arvonnan mahdollisimman helpoksi osallistujille. Mukana ovat automaattisesti kaikki, jotka seuraavat blogia joko täällä Bloggerissa tai Facebookissa. Jos haluat osallistua tietyn kirjan arvontaan, voit kommentoida minkä haluaisit, mutta mukana olet ilman kommentointiakin.

Itselleni en tee tätä helpoksi... En aio käyttää mitään nettijuttuja vaan harrastan paperilappuja. Leikkelen laput ja käsin kirjoitan osallistujien nimet. Siinä mielessä hyvä ettei blogilla ole tuhansia seuraajia :D Arvonta-aika päättyy ensi viikon sunnuntaina 20.8, ja onnelliset voittajat saadaan selville maanantaina 21.8. Aion kiikuttaa arvontalaput töihin ja joku kollegani saa poimia voittajat. 

Onnea arvontaan!


maanantai 7. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
Kustantajalta saatu ennakkokappale









On nainen, joka tuntee putoavansa tyhjän päälle. Hänellä on ollut mies, on ollut avioliitto, mutta nyt kaikki on muuttumassa. Mies on liukumassa pois. Mies on muuttumassa. Tai ei sittenkään. Mies ei muutu, hän paljastaa sisimpänsä. 

- Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen.

Niin sanoo mies, ja myös toteuttaa haluaan, toteuttaa luontoaan. Nainen on ymmällään, mitä tapahtuu? Miehen mielestä kaikki voi jatkua ennallaan, avioliitto, yhteinen elämä. Naisen mielestä ei. Miten hän yhtäkkiä voisi olla naimisissa naisen kanssa? Miten hän voisi rakastaa naista? Opetella tuntemaan naisen vartalon ääriviivat? Miten olla yhdessä kotona, sukulaisten luona, ystävien kanssa? Vähitellen mies muuttuu naiselle vieraaksi, oudoksi, kysymysmerkiksi. Nainen takertuu siihen mitä oli, hän tarvitsee jotain mistä pitää kiinni kun maailma pyörähtää ympäri.

Me kohtasimme Skotlannissa. Olimme kumpikin tulleet pyöräilemään yksin. Mieheltäni puhkesi kumi, hän myöhästyi lautasta ja päätyi kanssani samaan hostelliin. Luimme aamulla samoja karttoja, aloitimme päivän samaa reittiä.
Seuraavan hostellin nainen luuli meitä pariskunnaksi ja antoi meille yhteisen huoneen. Se oli hostellin viimeinen. Hiljainen nousimme portaat vinttikerrokseen ja tuijotimme ovelta parisänkyä. Ikkunan takana kailottivat lokit, meri oli harmaa.
Siihen sänkyyn me sitten menimme. Ja seuraavana päivänä eivät lautat kulkeneet, joten jäimme vielä toiseksikin yöksi.
- Halusin tehdä kaiken niin hitaasti kuin voin, kertoi mieheni. - Että ehkä olisi vain tämä yö. Halusin että kaikki kestäisi niin pitkään kuin mahdollista.
Ja niin me olimme toisillemme hitaat.

Rinnalla kulkee kertomus Kristoffer Kolumbuksesta, urheasta löytöretkeilijästä, joka maailman eri kolkilla tunnetaan eri nimillä. Cristoforo, Cristóbal, Colón, Christophorus, millä nimellä häntä milloin kutsutaankin, on kuitenkin ihmisenä sama kaikkialla. Tutkimusmatkailija, amiraali, uusien maiden ja mantereiden löytäjä, kartanpiirtäjä. Rohkea, periksiantamaton, kärsivällinen, itsevarma.

Ahavan kieli on kaunista, ja teksti virtaa kuulaana  kuin vuoristopuro. Ennen kuin mieheni katoaa on kaunis ja koskettava tarina ihmisyydestä, ihmisenä olemisesta, ristiriidasta todellisen ja toivotun välillä, kaipuusta ja tarpeesta olla oma itsensä. Se kysyy mihin asti rakkaus riittää. Se pohtii, millaista on olla vahva, mutta myös millaista on olla heikko. Muuttuuko ihmisen sisin samalla kuin ulkoinen olemus muuttuu? 

Mielestäni kirjan suurin ansio on tavassa, jolla se käsittelee sukupuolikysymystä. Se ei osoittele, alleviivaa eikä kauhistele, eikä tarkastele asiaa oppikirjamaisesti ylä- ja ulkopuolelta. Se ei pyri shokkiefektiin, päinvastoin. Se käsittelee transsukupuolisuutta yksittäisten ihmisten näkökulmasta, ihmisten arjesta käsin. Sitä, miten tuo suuri asia vaikuttaa monen moniin pieniin asioihin. Se haastaa pohtimaan; jos naisena oleminen ei ole miehelle ongelma, miksi se olisi sitä naiselle tai lukijalle? Se kuvaa yhden - naisen - tavan käsitellä asiaa. Vaikka tarinaa kerrotaan vain naisen näkökulmasta, tulevat sekä naisen että miehen tunteet riittävästi esiin, tulevat lukijaa lähelle. Lukiessa on olo, että tämä tapahtuu jollekin läheiselle pariskunnalle. 

Kirja julkaistaan tänään, ja tänään ilmestyvät myös ensimmäiset arviot. Odotan mielenkiinnolla, mitä muut bloggaajat kirjoittavat tästä.

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan "kirjan nimi on mielestäsi kaunis". 


sunnuntai 6. elokuuta 2017

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
Karisto 2017
176 s.









Mitä ihmetttä! Kirja, jonka päätapahtumapaikka on kirjastoauto! Mikä mainio idea :D Kesä kasiysi kiinnosti jo katalogia selatessa, tietysti sekä kirjastotädin ammattini kautta että siksi, että lapsuudessani kirjastoautolla oli iso merkitys. Keskiviikkoisin puoli kuudelta oli viikon kohokohta :) Hauska sinänsä, että tuon kirjastoauton täti on nykyään pääkirjastossa työkaverinani. 

No niin, asiaan. Kesä kasiysi kertoo topakasta Katista, kirjastoauton kuljettajasta. Työparinaan hänellä on Mika. Reilu kolmekymppinen Kati on huolissaan, koska pari vuotta nuorempi Mika ei ole seurustellut ainakaan vuoteen. Siispä Kati päättää hommata Mikalle morsiamen. Kirjastoauton asiakkaissa on potentiaalisia naisystäviä Mikalle, ja koska tämä itse ei vaikuta huomaavan näitä on Katin puututtava asiaan. 

Tapahtumat alkavat edetä vauhdilla, joskaan ei ihan Katin suunnittelemalla tavalla, kun hän saa loistavan idean festarimatkasta. Ystävänsä Marin kanssa he ovat lähdössä festareille, jossa esiintyy Katin ykkössuosikki Modern Talking. Miksi mennä kaksin, kun voi vuokrata bussin ja kutsua mukaan niin työkavereita, kirjastoauton asiakkaita kuin äskettäin tavatun kivan miehen! Bussin vuokraaminen menee mönkään, joten Kati keksii "lainata" kirjastoautoa - eihän sitä kukaan viikonloppuna tarvitse! Kamppeet kasaan ja menoksi - kesäinen Suomi maanteineen näyttäköön parhaat puolensa.

Mietin omaa listaani, onko se turha, kissaakaan kiinnosta? Ehkä se kiinnostaa kissaani Laura Branigania, jos se saa syödä silakoita kun luen listaa ääneen.
Joskus kun ravintolassa liian humalainen mies kysyy, että olenko yksineläjä, vastaan muitta mutkitta että en ole. Jätän vain kertomatta, että elämänkumppanini on kissa. Oikeasti se ei ole kumppani, vaan pomo ja soveltaa pavlovilaista teoriaa. Jos annan kissalle lempiruokaa, se ei nau'u kuuluvasti kun katson Konnankoukkuja kahdelle, jos puhdistan hiekkalaatikon nopeasti, kissa ei kuoputa raivokkaasti hiekkoja ympäri kylpyhuonetta. Olen oppivainen eläin, joten nämä asiat eivät tuota ongelmia. Enää.
Neljä kohtaa listasta on täytetty, kuusi puuttuu. Eipä aikaakaan, kun saan myös ne täytettyä, filosofit voisivat sanoa sitä elämänhallinnaksi. En tosin ole varma, mitä Esa Saarinen sanoisi. 
Mika palaa autolle ja laskee varatut takaisin tiskille.
- Radiossa puhuttiin, että yhdeksänkymmentäluku ei tule olemaan yhtä kevyt kuin kahdeksankymmentäluku, Mika sanoo.
- Jonninjoutavaa löpinää.
- Miten niin?
- Siitä tulee kevyempi! Mutta laita ihmeessä listaasi, että löydät naisen kahdeksankymmentäluvulla, sanon ja nostan kytkimen.
- Tuskinpa, jäljellä ei ole puolta vuottakaan.
- Sehän on ikuisuus. Kissan iässä ehkä viisi vuotta.
En paljasta Mikalle, että hän tulee löytämään (avustuksellani) naisystävän pikemmin kuin arvaakaan. Pistän suunnitelmani toimeen tuossa tuokiossa. 

Iso plussa siitä, miten kirjaston henkilökuntaa on kuvattu! Mukana on mies, kirjastosetä, joita on ollut yleisissä kirjastoissa maailman sivu mutta jotka eivät juuri koskaan pääse esiin. Korkeintaan miehiä on salaliittoteorioita vilisevissä jännäreissä, joissa he hallitsevat Oxfordia tai muuta vastaavaa tieteellistä kirjastoa. Kirjastotädit ovat kirjoissa yleensä eläkeikää lähestyviä nutturapäitä, jotka pukeutuvat tummanruskeaan hameeseen ja vaaleanruskeaan paitaan, ja joiden ainoa tehtävä on hyssytellä asiakkaita olemaan hiljaa. Kati on täyden kympin kirjastotäti, suorapuheinen ja toimelias! 

Kesä kasiysi on hauskaa luettavaa. Kevyttä, mutta ei silkkaa hömppää, kommelluksien sävyttämää, humoristista sekä Katin ajatuksissa että henkilöhahmojen puheessa. Toimii mahtavasti kesäkirjana mutta myös talviaikana. Mahtava nostalgiapläjäys heille, joille kirjastoauto oli joskus iso osa elämää, ja kurkistus kulisseihin heille joille kirjasto sekä kirjastoauto ovat edelleen tärkeitä piipahduspaikkoja. 

Jos jotain kritisoin niin sivumäärää, tätä olisi lukenut mielellään vaikka satakunta sivua lisää. :) 

Tämän ovat lukeneet myös Krista, Jonna, Syksyn lehti, Luetut kirjat, Jonna ja Kaikkea kirjasta.

Helmet-lukuhaasteessa saan tämän kohtaa "kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja". Ennen festarimatkaa auto kurvailee nääs Tampereella.