torstai 21. syyskuuta 2017

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Valenciana (2016)
Suomentanut Jaana Nikula
Into 2017
210 s.







No niin, kun lukujumi on lähteäkseen niin se todella lähtee! Heti Syyskuun jumalien jälkeen käteen tarttui toinen lukuhermoon osunut kirja. Rakkaus kolmeen appelsiiniin on ensimmäinen Zinaida Lindénini mutta ei varmasti viimeinen.

En haluaisi luokitella kirjaa novellikokoelmaksi. Se koostuu kahdeksasta tarinasta, jotka kuitenkin ovat pikemminkin saman tarinan eri kulmia. Yhden luvun päähenkilö vilahtaa toisessa jonka päähenkilö tavataan kolmannessa ohimennen, Euroopan lentoliikenteen pysäyttänyt tulivuorenpurkaus vaikuttaa muutamassa, pari kertaa lennetään, toisinaan ollaan Suomessa ja toisinaan Japanissa... Tapahtuu suuria, yhteisöön vaikuttavia mullistuksia mutta myös pieniä yksilötason järistyksiä. Yhteistä kaikelle on se, että luvun / tarinan / novellin lopussa henkilö ei ole enää sama kuin alussa. 

Anastaja oli tullut kuvaan jo ennen sitä. Hänen vuokseen Ukko menetti maan jalkojensa alta hitaasti mutta varmasti ja kävi araksi ja epävarmaksi. 
Kaappari Matti Pellonpää vei hänen nimensä. Ja koko hänen elämänsä. Anastus se oli, eikä mitään muuta.
Kaikki alkoi joskun kahdeksankymmentäluvun keskivaiheilla, kun Ukko oli mies parhaassa iässä. Eräänä päivänä hän kuuli tyttärensä Sannin sanovan iloisesti:
"Äiti arvaa mitä? Joku setä luki radiossa satuja ja sitten joku täti sanoi, että se oli meidän isä."
"Se... taiteilija on vain minun kaimani", Ukko selitti synkästi. "Kuka tahansa voi olla kenen tahansa kaima. Ei sillä ole mitään merkitystä."
"Miksei?"
Sanni kuulosti pettyneeltä.
"Minä tykkään siitä!" hän jatkoi. "Se on kivaa. Ihan kuin sinä olisit radiossa. Niin kuin olisit kuuluisa. Vaikka se on vain leikkiä..."
Aiemmin Ukko oli kuunnellut radiota mielellään. Nyt hän alkoi suhtautua siihen epäluuloisesti. Mutta Sanni piti tulokkaasta, joka kiehtoi häntä ennen kuin hän oli edes nähnyt tätä valkokankaalla.

(Anastaja)

Kirja on monella tavoin hieno. Jokaisessa (osa)tarinassa on jokin yllätys, jotain mitä lukijan on mahdoton arvata etukäteen, mutta josta samalla jää olo että ei tässä vedetä mattoa lukijan alta vaan saadaan tämä hämmästymään. On ehkä kliseistä sanoa näin, mutta tarinoiden ihmiset kasvavat, osa hyvinkin paljon. Joskus ei tarvita kuin pari ylimääräistä päivää jumissa toisella puolella maapalloa, niin ihminen muuttuu ja yleensä parempaan suuntaan, ehkä avoimemmaksi, ehkä huolehtivammaksi. 

Kokoelma on tasaisen vahva, Kertomukset ovat erilaisia mutta niissä on paljon samaa. Paikka ja aika vaihtuu, joskus ollaan yksin ja joskus porukassa, mutta kaikissa on sama pohjavire. On melankolista sävyä ja jopa pelkoa mutta myös ilon tai onnistumisen hetkiä. Jokaisen luetun tarinan jälkeen jää lohdullinen olo. 

Tuli sellainen olo, että haluan lukea tämän myös ruotsiksi. Ja ehkä uudelleen suomeksi. On olo, että tästä saa niin paljon, että ensimmäisellä lukukerralla ei vielä tavoita kaikkea. Silti henkilöhahmot ehtivät tulla läheisiksi.

Rakkaus kolmeen appelsiiniin on ehditty lukea myös Kirjarepussa ja KosminenK - blogissa. 

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta "kirjan nimessä on tunne".

tiistai 19. syyskuuta 2017

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat
Into 2017
304 s.









Blogi on ollut vähän hiljainen viime aikoina, olen kärsinyt jonkinasteisesta lukujumista. Kirjoja on kesken useampi, mutta oikein missään en pääse eteenpäin. Kunnes käteen tarttui Saara Henrikssonin uutuus Syyskuun jumalat ja se olikin sitten menoa. Tässä on aivan fantastisen hyvä kirja, kertakaikkiaan! 

Syyskuun jumalissa tapaamme amerikkalaisen Paulin, joka on tullut Budapestiin töihin, opettajaksi yliopistoon. Kaupunki osoittautuu pian hyvinkin kummalliseksi; katujen nimet muuttuvat yön aikana, Paulin asuintalon kerrosmäärä vaihtelee eri päivinä, ovi ilmestyy ja katoaa, metroasemat vaihtavat nimeä, toisinaan hänellä on tytär ja toisinaan ei... Niin asiat kuin ihmiset muuttuvat toisiksi, eikä koskaan voi aamulla tietää mitä asunnon oven ulkopuolella tänään odottaa. 

Naapurissa asuva vanhus tutustuttaa Paulin Syyskuun jumalat - nimiseen seurueeseen. Herra Gáborin mukaan näiden järjestämissä iltamissa Paul saa tietoa asioista, niin kaupungin oudosta käytöksestä kuin unkarilaislähtöisestä isoäidistään. Mutta mitä useammin Paul tapaa ryhmän jäseniä, sitä hämmentyneemmäksi hän tuntee itsensä. Jokin muuttuu jatkuvasti mutta mikä? Maailma? Muistot ja kokemukset? Toisiinsa sekoittuvat todellisuudet? 

Järkeily ei auta. Asunto oli eilen siinä, nyt se on poissa. Samalla paikalla voi sijaita kaksi eri taloa, kaksi eri historiaa, eikä vain kahta vaan useampi. Eikä Paul näe sitä, ainakaan samalla kertaa, rakentajat eivät näe, eikä sitä varsinkaan näe kaupunki, joka ei voi katsoa itseään ulkopuolelta, kaupunki nyt ei voi ylipäätään tajuta itseään, se on katuja, taloja ja niiden alla hiekkaa ja simpukankuoria, eikö niin?

Hän tuntee yhä lattiavahan tuoksun, savunhajun, näkee silmissään valon hehkuvan kiiltävistä paneeleista. Isoäiti Elizabeth yritti vanhoilla huonekaluilla ja muutamilla perityillä esineillä luoda uudelleen maailman, jonka oli jättänyt taakseen. Isoäidin asunto oli museo, jossa aika oli pysähtynyt ja tavarat aseteltu näytteille ihailtaviksi, ei käytettäviksi. Paul käveli siellä kuin kirkossa. Oma peilikuvakin heijastui vieraana vaatekaapin peilin tummuneessa soikiossa. Ja vielä kaukaisempi muisto: järven rannalla huvila, jossa jokainen nurkkaus, jokainen esine ja jopa ikkunasta lankeava valo oli edellisen hetken kuva. Kuin aika itse olisi halunnut jäädä paikoilleen.

Rakennustelineet rämisevät, aika kulkee.

Pidän kovasti kirjan maailmasta, tuosta näennäisen tavallisesta kaupungista joka kuitenkin on vähän vinksallaan. Ei millään yliluonnollisella tavalla vaan päinvastoin, kaikki kummallisuudet tuntuvat normaaleilta. Melkein odottaa, että omankin talon ja asunnon numero olisi muuttunut yön aikana. Tarinan aika ja paikka tuntuvat iättömiltä, ikuisilta. Jotain mystistä ja maagista tässä on, sellaista joka vangitsee mukaan heti ensimmäiseltä sivulta. 

Pidän siitä, miten Paul reagoi hämmentäviin asioihin. Toisinaan hän epäilee järkeään, mutta ei ala raastaa hiuksiaan tai sinkoilla kiihdyksissä sinne tänne. Yleensä hän toteaa että nyt asiat ovat näin, onpa outoa mutta minkäs teet. Minkäpä hän sille mahtaa, jos kerroksia on talossa tänään neljä ja huomenna kolme. On vain mentävä päivien virran mukana. Toki hänellä joskus keittää yli, mutta melko hillityllä tavalla.

Arkisella tasolla tämä on myös pienoisen matkakuumeen herättäjä. Budapest on kuvattu kiinnostavana ja kiehtovana kohteena, ei jähmeänä ja liikkumattomana vaan elävänä, hengittävänä. Kaupunki ja sen ihmiset ovat yhtä.

Kirja on luettu myös blogissa Sanoja, sanoja, ja sielläkin tähän tykästyttiin. 

Kirja joka maasta - haasteestani kuittaan Unkarin ja Helmet-lukuhaasteesta kohdan "valitsin kirjan takakannen tekstin perusteella".




maanantai 18. syyskuuta 2017

Teatterissa: Koivu ja tähti Kansallisteatterissa

Syyskuun Bloggariklubissa päästiin katsomaan Pirkko Saision versiota Topeliuksen sadusta Koivu ja tähti. Kolmetuntinen sessio on melkoista menoa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei puutu, mutta huumori keventää rankkoja hetkiä. 

Näytelmässä seurataan sisarusparin Hagarin ja Kristofferin elämänkulkua eri aikatasoilla. Poikasena Kristoffer ryöstettiin Venäjälle, eikä kotiinpaluu ole helppo. Hagar on kokenut hylätyksi tulemisen tunteen, eikä pääse siitä koskaan kunnolla eroon. Sisarusten välinen side on kuitenkin tiivis, oli aikataso sitten mennyt tai tuleva. Riitelyä on, tottakai, mutta tiukan paikan tullen toista puolustetaan viimeiseen asti. 

Hagar ja Kristoffer kutsuvat ystäviä mökille. Tavallinen illanvietto muuttuu yhä omituisemmaksi, kunnes lopulta ollaan jo liki Selviytyjät-henkisessä eloonjäämistaistelussa. Tuttu muuttuu oudoksi, metsä saa uhkaavia sävyjä, ilmansuunnat vaihtavat paikkaa. Kukaan ei tiedä mitä tehdä, minne mennä, miten selvitä tilanteesta. 

Pidin esityksestä kovasti. Ainoa miinuspuoli on se, että ensimmäisellä puoliskolla minun oli ajoittain vaikea saada sanoista selvää. En tiedä, puhuivatko näyttelijät niin nopeasti etteivät korvani ja aivoni pysyneet mukana, vai mistä oli kyse. Toisella puoliskolla tätä ongelmaa ei ollut.

Erityisesti Tiina Weckström Hagarina on nostettava esiin. Hän hallitsee näyttämöä aivan suvereenisti. Hagar käy läpi tunnekirjon ääripäästä toiseen, ja Weckströmin vimma sekä vahva läsnäolo välittävät tunteet katsojalle ytimiin asti. 

Myös muu roolitus on onnistunut. Huvituin etenkin Katariina Kaitueen Lillemor-hahmosta; verrattuna kevään hyytävän jäiseen Lady Macbethiin Kaitue saa nyt vetää överiksi ihan kunnolla. Oi voi kun juustojen kanssa ei olekaan crackereita ja hilloa! Jukka Puotila tekee taattua laatutyötä Kristofferina. Hänet tunnetaan ehkä enemmän tv:n puolelta tasaisen vakaista roolihahmoista, mutta tässä hän pääsee repäisemään ja riehumaan, olemaan kaikkea muuta kuin tavallinen suomalainen mies.

Koivun ja tähden maailma menee vähän vinksalleen, mutta se on alati tavattoman kaunis. Lavastus ja valot muovaavat tunnelmaa tehokkaasti. Pidin kokonaisuudesta, mutta myös monista yksityiskohdista. Heti alussa kuiskasin seuralaiselleni, että onpa iskevä alku. Metsä, puuhahmot, jopa monotoninen puhe imaisevat heti mukaan. Myös loppu on tehokas, joskin olisin jättänyt viimeisen repliikin pois. 

Karin Paciuksen äitihahmo on varsin kylmäävä. Rukin tasainen poljento säestää puhetta, joka kuvaa elämän karuutta ja tulevaisuuden toivottomuutta. Kurkiaurasta jääneiden lintujen taistelu on lyhyt mutta äärettömän koskettava hetki. 

Kuvat Stefan Bremer

Koivu ja Tähti Kansallisteatterissa
Rooleissa Tiina Weckström, Jukka Puotila, Karin Pacius, Riku Nieminen, Heikki Pitkänen, Sonja Salminen, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Elsa Saisio, Mari Lehtonen, Jukka-Pekka Palo, Katariina Kaitue sekä Paula Siimes
Ohjaus Laura Jäntti
Lavastus Kati Lukka
Pukusuunnittelu Tarja Simone
Musiikki Markus Fagerudd
Valosuunnittelu Morten Reiman 


perjantai 15. syyskuuta 2017

Turun kirjamessut: Lippuarvonta

Syksy etenee ja kirjamessukuume kasvaa! Yhtenä kohokohtana on Turku, jonne olen menossa ainakin lauantaina 7.10, mahdollisesti olen myös sunnuntain. Akkreditoiduin messuille bloggaajana, ja passin seuraksi posti toi kaksi lippua arvottavaksi. Siispä toimeen!

Arvonta alkaa nyt ja päättyy ensi viikon sunnuntaina eli 24.9 klo 12.00. Siinä on vielä kaksi viikkoa messuihin, luulisi postin ehtivän kuljettaa liput onnelliselle voittajalle. Jos haluat osallistua arvontaan, hihkaise kommentti :) 

tiistai 12. syyskuuta 2017

Ida Pyk: Paris, chérie: så där sager folk, alltså

Ida Pyk: Paris, chérie: så där säger folk, alltså
Rabén & Sjögren 2012
219 s.









Ai ai, olen taas jäljessä aikataulusta... Elokuun kirja Finlandssvenska läsutmaningeniin on otsikolla "en bok som du inte vill att andra ska se dig läsa". Siihen kategoriaan löytyi täydellinen ehdokas heti! Tunnustan, että olen lukenut Ida Pykin teoksen jo aiemmin, siksi valinta oli helppo.

Kirjan kansi on hämäävä, sillä se lupailee hempeyttä, vaaleanpunaisia unelmia. Paris, chérie: så där säger folk, alltså ei kuitenkaan ole pinkkiä höttöä, vaan siinä on kimallekuorrutuksen alla hyvinkin synkkiä sävyjä.

17-vuotias Alva asuu Tukholmassa. Vanhemmat ovat eronneet, isä juo, koulussa on tylsää. Eräänä päivänä Alva tapaa metrossa Lindan, jonka mielestä Alva sopisi mallintöihin. Koekuvat otetaan eikä aikaakaan, kun puhelinsoitto tulee. Toimisto Pariisissa haluaa Alvan, mutta miten saada vanhemmat suostumaan siihen, että hän muuttaisi yksin Pariisiin? Perheolosuhteet kuitenkin pahenevat, ja Alva saa lähtöluvan. Pian hän on Pariisissa, kulkee castingista toiseen, saa uusia ystäviä ja elää todellista VIP-elämää. Mutta kaikesta kimalluksesta huolimatta elämä ei lopulta ole helppoa, ei Pariisissakaan. 

Det stora varuhuset dallrar i hettan. Tusentals människor trängs runtomkring mig, tittar i skyltfönster på dyra kläder, parfymer, tvålar, väskor. På bottenplanet, där accessoaravdelning ligger, är det kaos. Folk går på varandra, tränger sig fram för att hitta det senaste, det mest åtråvärda. Jag känner mig inte intresserad av skorna längre. Tvärtom, jag vill inte ha dem. Jag baxar mig ut baklänges förbi ryggar och fötter som trampar på mina tår.

Jag går ner mot kajen i stället. Där är det folktomt. Inga båtar med turister. Inga älskande par på de gröna bänkarna. Bara en uteliggare ligger utsträckt på ett par tidningar. Tiden står stilla. Jag sätter mig och tittar ut över vattnet. Jag är viljelös. Ensamheten känns förlamande. Så upptagen är jag med att vara olycklig att jag inte ens märket att Olga sitter på bänken mittemot.

Mielestäni kirja on rakennettu hienosti. Tarina alkaa Pariisista, palaa ajassa taaksepäin Tukholmaan, siirtyy taas Pariisiin, edelleen Tukholmaan ja niin edelleen. Tiedämme jo Alvan olevan Pariisissa, ennen kuin tiedämme seikoista, joiden takia hän on siellä. Pariisin loisto vuorottelee ankean Tukholman kanssa. Toisessa paikassa Alvalla on ystäviä, toisessa ei. Silti, Pariisikin on oikeastaan vain ohikulkupaikka, pysähdyspaikka jossa yksinäiset hahmot kohtaavat ja yhdistyvät hetkeksi, jatkaakseen sitten matkaa kuka minnekin.

Vaikka Alva on 17-vuotias lukiolainen, ei ikä korostu kirjassa. Oikeastaan päinvastoin, Alva vaikuttaa hyvinkin kypsältä ja harkitsevalta. Mallintyö tuo tullessaan juhlaa, mutta hänellä ei mene pää pyörryksiin vaan maalaisjärki säilyy. Juuri siksi kirjaa oli niin kiva lukea. Siinä ei vedetä mitään överiksi, vaan se on hyvinkin todentuntuinen. Ei ole glitterihöttöä koristeltuna supernololla mokailulla ihanan mallipojan nähden, vaan nuorten arkea hiukan epätavallisissa olosuhteissa. Toivoisin, että kirja suomennettaisiin jossain vaiheessa. Näitä niin sanottuja tavallisia tarinoita ilman suurta angstia tarvittaisiin nuortenosastolle lisää.

Syyskuu on jo pitkällä, mutta onpa valmiina seuraava haastekirjakin. Aiheena on "en bok från ett antikvariat". Olen tehnyt vuosia sitten löydön, ja ostanut muistaakseni 1920-luvulla julkaistun opuksen nimeltä På vandring i Venedig. Siitä lisää kuun vaihteessa! 

torstai 31. elokuuta 2017

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan

Jack Cheng: Kosmoksessa tavataan
Englanninkielinen alkuperäisteos See You in the Cosmos 2016
Suomentanut Terhi Kuusisto
Aula & Co 2017
324 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale






Kosmoksessa tavataan kertoo 11-vuotiaasta Alex Petroskista, jolla on missio. Hän on rakentanut raketin, jolla aikoo lähettää avaruuteen kultaisen iPodin. Laitteelle on tallennettu tarinoita hänen elämästään. Tehtävän toteuttaminen ei ole lainkaan niin yksinkertaista kuin Alex on kuvitellut. Ensimmäinen vastoinkäyminen tulee jo rautatieasemalla matkalla rakettifestivaalille. Hän on liian nuori matkustamaan junalla. Alex on liikkeellä yksin, koska äidillä on usein huonoja päiviä eikä tämä pääse sängystä ylös. Isoveli Ronnie asuu kaukana, eikä oikeastaan edes tiedä Alexin lähdöstä. Onnekseen Alex tapaa vanhemman pojan, jonka kanssa he tekeytyvät veljeksiksi. Niin matka voi alkaa, mukana Alexin rakas koira Carl Sagan.

Junassa on Zed, nuori mies joka on päättänyt olla puhumatta ja sen sijaan kirjoittaa sanomansa. Kaverinsa Steven kanssa he ottavat Alexin autoonsa ja lähtevät tämän mukana festareille. Road trip vie kohti autiomaata. Alex tallentaa tapahtumia ahkerasti. Samalla hän miettii, kenelle niitä kertoo. Millaisia avaruuden asukkaat ovat? Miltä he näyttävät, miten he asuvat, sataako siellä? Raketin ja iPodin lähettäminen ei suju niin kuin Alex on suunnitellut, mutta ikävistä asioista seuraa myös hyvää. Hän tapaa uusia ihmisiä ja saa ystäviä, pääsee Los Angelesiin selvittämään kuolleeksi sanotun isänsä kohtaloa ja saa täydennettyä kuvaa perheensä historiasta.

Venice Beach oli kuulkaa tosi valtava. Näin sen jo kaukaa ja sanoin: Son of a beach! B-E-A-C-H. Siellä oli tosi paljon hiekkaa, ja se oli ihan tavallista hiekkaa jota meni koko ajan kenkiin, joten me riisuttiin kengät ja sukat ja käveltiin merenrantaa, missä hiekka oli märkää ja tasaista ja tummanruskeaa. Me mentiin veteen, mutta vain nilkkoja myöden, ja sanoin Terralle, että niillä aalloilla pystyisi kyllä surffaamaan. Jokainen aalto imi rantaan tullessaan hiekan jalkojeni ympäriltä ja varpaitteni välistä pikku pyörteinä. Sanoin Terralle: Eikö olekin kiinnostavaa, että jos ei liikuta jalkoja, kun aalto tulee, uppoaa vähän, ja ehkä jos pysyy paikoillaan tarpeeksi kauan, hiekka kohoaa kaulaan asti, ja silloin jää jumiin. Terra sanoi: Mitä jos siinä vaiheessa kun huomaa jääneensä jumiin, on liian myöhäistä, eikä ole muuta tehtävissä kuin katsoa omaa hukkumistaan? Ja minä sanoin: Pysytään liikkeellä, koska sinä et saa hukkua.

Me pysyttiin liikkeellä ja käveltiin merenrantaa, ja rannalla oli sinisiä rantavartijoiden torneja ja keltaisia rantavartijoiden autoja ja ihmisiä lenkkeilemässä ja keittelemässä koirille frisbeetä. Lainasin taas Terran puhelinta ja tekstasin Stevelle ja kysyin, oliko löytöeläintalosta soitettu Carl Saganista. Mutta ei kuulemma ollut.

Mutta sitten aurinko alkoi olla lähellä horisonttia, joten me pysähdyttiin katsomaan auringonlaskua. Kun se alkoi laskeutua vuorten taa rannan kaukaisessa päässä, pystyin katsomaan suoraan aurinkoon, en koko aikaa mutta enemmän kuin päivällä. Vielä auringon mentyä pilvet olivat kirkkaanpunaiset ja horisontti oli kultainen ja vesi purppuraista ja olisi pitänyt lähettää runoilija.

Tässä on kirja, joka herättää monenlaisia tunteita. On liikuttavaa seurata Alexin intoa raketti- ja nauhoitusprojektiinsa. On hauskaa lukea hänen ajatuksiaan, pohdintaa ja kyselyä itselleen oudoista asioista. Vielä hauskempaa on Alexin riemu haaveiden totutumisesta, uusista paikoista ja kokemuksista. Monet pohdinnoista ovat yllättävänkin syvällisiä.  Samalla kuitenkin kirjan pohjavire on melankolinen. On surullista, että Alex on niin yksinäinen, että hän joutuu huolehtimaan itsestään ja äidistään, että hänellä on yksi oman ikäisensä ystävä (Benji) ja muut ystävänsä ovat matkalla tavattuja aikuisia. 

Alexin hahmo on tietenkin hallitseva. Cheng on onnistunut luomaan uskottavan 11-vuotiaan, joka ei syvällisine mietteineen mene liian pikkuvanhaksi, koska lapsenomainen riemastuminen ja tunteiden vaihtuminen suuntaan jos toiseen tapahtuu sekunnissa keventäen tekstiä. Toisaalta ajoittaiset pitkät tajunnanvirtamaiset lauseet ilman välimerkkejä tekevät lukemisesta välillä raskasta. Kaikkinensa tämä on kirja, joka sopii luettavaksi kaikille kouluikäisistä aikuisiin. 

Kosmoksessa tavataan on luettu myös blogeissa Dysphoria, Luetut.net ja Kirjakko ruispellossa

Helmet-lukuhaasteessa täyttyy kohta "kirjan kansi on mielestäsi kaunis".

perjantai 25. elokuuta 2017

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja
Crime Time 2016
218 s.









Uskallanko tunnustaa? Ehkä uskallan: en ole koskaan lukenut yhtään Tuija Lehtisen kirjoittamaa aikuistenkirjaa. Johtunee siitä, että viihdekirjallisuus ei ole ykkössijalla kiinnostuksen kohteissani. Mutta Mirkka-kirjat, ne on luettu moneen kertaan! Ja ne muutkin nuortenkirjat, silloin 90-luvulla...

Olikin varsin kiinnostavaa tutustua Lehtisen seuraavaan aluevaltaukseen, dekkariin. Väärä vainaja on sarjan avausosa, ja minä kyllä innostuin kovasti. Erja Repo on ihastuttavan räväkkä oman tiensä kulkija, joka ei anna kenenkään hyppiä nenälleen. 

Sarjan alussa Erja on juuri jäänyt eläkkeelle poliisin työstään. Rauhallisia eläkepäiviä ei kuitenkaan ole luvassa. Vastikään menehtyneen äitinsä asunnolla Erja tapaa naisen, joka haluaa kertoa mieltänsä painavat huolet. Jennin kummitäti on kuollut ja krematoitu, mutta Jenni on varma siitä että vainaja on joku muu kuin Outi. Hiukan vastentahtoisesti Erja suostuu selvittelemään asiaa, ja saakin eteensä mutkikkaan tapauksen. Vaaditaan useamman palapelin kokoaminen ja jokunen lasillinen grappaa ennen kuin kiemuraisen tapauksen koko kuva selkiytyy. 

Painosta päätellen laatikossa voisi olla koruja tai miksei jopa ase, sillä mistä sitä tiesi, mitä viattoman pulmusen hahmoon oli kätkeytynyt. Tämä oli tässä, Erja ajatteli ja raotti laatikon kantta. Kissinvillat se oli. Erja tuijotti laatikon sisältöä äimistyneenä. Kuusi erilaista kissanruokapurkkia sievästi vieri vieressä. Gourmet-laatua. Ei jumalauta, Erja ulvaisi mielessään. Oliko tämä naisen ruokavarasto pahan päivän varalle? Oliko tällä ollut kissa jossain vaiheessa? Vai Outillako se oli ollut? Kummalla vain, varmaa oli, että asunnossa viimeksi ollut oli käpälöinyt mirrinmurkinoita.

Sormenjäljet, niinpä. Niistä voisi löytyä niin Outin kuin tuntemattoman DNA:ta. Kuten kymmenien muidenkin aina kaupan hyllyttäjistä lähtien. Suurimmalla osalla oli kuitenkin hommissa aina hanskat käsissä, joten ehkä oli olemassa pienen pieni mahdollisuus päästä purkkien piilottajan jäljille. Edellyttäen tietenkin, että tämä oli sormenjälkirekisterissä. Hän ei kuitenkaan voinut kiikuttaa todisteita rikoslaboratorioon ja panna prosessiä käyntiin. Ensin pitäisi tehdä rikosilmoitus ja saada joku vakuuttumaan, että kannatti tutkia. Se oli yhtä tyhjän kanssa niin kauan kuin hänellä ei ollut mitään konkreettista esitettävän. Olisi tarvittu ruumis, mutta se oli puhallettu, ja toinen tuhkattu savuna ilmaan.

Tässä kohtaa tämä oli juuri oikea kirja, koska se palautti uskoani dekkareihin. Äskettäin luin Gard Sveenin Verikarkelot, ja sen jälkeen olo oli että taas samaa. Tuntuu siltä, että viime aikoina kaikki dekkarit ovat käsitelleet lapsia tai nuoria, silvottuina tai uhrattuina, unohtamatta sitä että päähenkilöpoliisi riitelee pomonsa kanssa ja kaikilla on aina puhelin joko kiinni tai akku tyhjänä. Väärä vainaja on suoranainen piristysruiske, se päräyttää meikäläisen lukuhermoon kuin Erjan Harrikka. 

Miinus tulee kirjan lyhyydestä. Tapahtumat ovat hiukan liian nopeatempoisia, paikkoja on paljon ja yhdellä kertaa niissä viivytään varsin lyhyen aikaa. Jouduin toisinaan miettimään että ahaa, Pähkinärinne, mitä ja ketä siellä onkaan. Henkilöitä on monia eikä heistä saada vielä mitenkään syvällistä kuvaa, mutta saadaan vihjeitä siitä millainen rooli heillä on Erjan elämässä ollut.

Henkilöhahmot ovat loistavia, keskinäiset kemiat toimivat, oli kyseessä sitten negatiivinen tai positiivinen kemia. Erityisesti nautin Erjan ja hänen entisen luokkakaverinsa Anna-Kaisan keskinäisestä sanailusta. Toisen kauna ja toisen piittaamattomuus luovat mahdottoman herkullista tilannekomiikkaa. Polkupyöräilevä toimittaja Vattulainen herättää uteliaisuuden; mikäs tuo on miehiään? Huumoria on paljon mutta se ei ole osoittelevaa, se esiintyy kipakoina kommentteina ja jopa yksittäisinä sanoina.  

Seuraava osa Viesti menneisyydestä ilmestyy lähiaikoina, menee lukulistalle. Toivottavasti siinä on enemmän sivuja, jotta päästään vielä syvemmälle henkilöhahmojen elämään. Ja toivottavasti siinä on vähän myös suvantokohtia, ettei Erja paina pikakelauksella paikasta toiseen. 


keskiviikko 23. elokuuta 2017

Reissussa: viikonloppu Saksassa

Viikonlopun, torstai-illasta sunnuntaihin vietin Saksassa tuttavani luona. Torstaina matkustin  suoraan töistä Göttingeniin, jossa olin perillä vähän ennen puoltayötä. Olin laskenut että saavun Helsinki-Vantaalle puolitoista tuntia ennen koneen lähtöä, vähän meni jännäksi kun ensimmäinen juna oli lähtenyt 16 minuuttia myöhässä ja VR:n nettisivuilla junaseuranta näytti sille koko matkan ajaksi samaa myöhässä oloa. Soitin sitten isälleni, että voisiko hän viedä minut Oriveden aseman sijasta Tampereelle, on meinaan huono yhtälö jos juna on 16 minuuttia myöhässä ja vaihtoaikaa Tampereella on 12 minuuttia. Molemmat kun menivät Helsinkiin niin ei se nopeampi, vähemmillä pysähdyksillä etenevä olisi minua odottanut. Toinen juna, lähijuna, lentokone ja Saksan junat olivatkin sitten ajoissa. Tulihan siinä istuttua päivän mittaan...


Perjantaiksi oli luvattu sadetta, joten pysyttelimme Göttingenissä. Asunnolta keskustaan on noin puolen tunnin kävelymatka, ja kuljeskelimme kaupungilla ympäriinsä. Minä harrastin talo- tai oikeastaan kylttibongailua. Göttingen on paikkakunta, jossa ovat asuneet liki kaikki tunnetut matemaatikot ja fyysikot, sekä lisäksi runsas joukko muita tieteentekijöitä ja kirjailijoita (Gaussin käyrän Gauss, Bunsen-lampun Bunsen jne.). Hassua sikäli, että esim. Goethe on saanut kyltin taloon jossa on asunut vain pari kuukautta. Kylttejä oli siis todella monessa taloissa, joissakin jopa kolme kappaletta :) 



Lauantai oli varsin aurinkoinen päivä. Matkasimme junalla 20 minuuttia Kasseliin, jossa oli Documenta-niminen tapahtuma. Pysyttelimme ilmaisissa ulkotapahtumissa. Näimme tanssia sekä erilaisia taideteoksia. Myös aikaisempien vuosien taidetta, jotka kuulemma oli pitänyt poistaa mutta olikin jätetty paikalleen asukkaiden pyynnöstä :) Pysäyttävin oli kirjatemppeli. Se oli suurikokoinen temppelin muotoinen rakennelma, jonka pilarit oli koottu kirjoista. Eikä mistä tahansa kirjoista vaan sellaisista, jotka ovat olleet kiellettyjä joskus jossakin päin maailmaa.




Keskustan alueella kävelimme puistossa parisen tuntia. Iltapäivällä olimme suunnitelleet menevämme kukkulan rinteellä olevaan puistoon, mutta juuri kun raitiovaunu pysähtyi päätepysäkilleen niin alkoi kaatosade. Päätimme palata takaisin Göttingeniin. Se on muuten aika hauska paikka siksikin, että rautatieaseman edessä on palmupuita :)


Asemalta kävelimme asunnolle vähän pidempää reittiä, pääosin puiden reunustamia hiekkakäytäviä kasvitieteellisen puutarhan, teatterin ja yhden yliopistorakennuksen nurkilla. Yhden siksi, että välillä tuntui että joka kolmas talo on jokin yliopiston tiedekunnista. Ja kas, bongasin myös kirjakopin! Tämä ei ole kirjasto, vaan kirjanvaihtopiste.


Yliopistorakennuksen luona pysähdyin: tässä on yksi kuuluisimmista sitaateista! Niin monessa kirjassa olen nähnyt sen suomennettuna, tiedättehän tuon Heinrich Heinen lausahduksen, että missä poltetaan kirjoja niin siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä.


Tämä oli ehkä se kaikkein pysäyttävin hetki koko reissulla.


Illalla lähdimme vielä kävelylle, kuljimme paikallisen urheilupuiston ja stadionin ohi, siirtolapuutarhan viertä ja kanavan rantaa... Olin varsin haltioissani. Kaupunki on kaunis ja rakennukset viehättäviä. Tuttavani sanoi että Göttingenissä on kolme rumaa taloa. Kaksi niistä näin, ne olivat korkeita persoonattomia betonisia kerrostaloja. Muuten talokanta on aloituskuvassa näkyvää, 3-4 kerrosta, jokainen talo vähän eri värinen ja eri muotoinen, pihat vehreitä ja värikkäitä.


Etsi kuvasta poliisiasema
Sunnuntaina oli vuorossa pitkä matka kotiin. Lähdimme aamun ensimmäisellä junalla Frankfurtiin. Siellä kävimme katsomassa messuhallin, kirja-alan ihmisenä olin tietysti innoissani!

Korkeat pankki- ynnä muut toimistorakennukset eivät säväyttäneet, vaan täälläkin pidin eniten pienistä idyllisistä taloista. Toki niitä oli paljon vähemmän kuin Göttingenissä. Messuhallin takana olevaa tornitaloa katsoimme vähän lähempää, mutta näytti siltä että sinne ei päässyt sisälle. Olisi ollut kiva käydä korkealla katsomassa kaupunkia siitä vinkkelistä.

Koska lähdimme Göttingenistä jo aamuseitsemän jälkeen, söimme frankfurtilaisessa bistrossa toisen aamiaisen. Paikka valikoitui lähinnä sen mukaan mikä oli auki kun alkoi olla jo vähän kiire. Älkää kysykö nimeä tai sijaintia, en osaa yhtään sanoa. Sen verran olin reissaamisesta väsyksissä ja jo puoliksi stressitilassa lennolle ehtimisen kanssa. Mutta tärkeintä on, että tämä aamupala oli erinomainen. Sain siitä ideoita kotiin, arkiaamiaisiksi, vaihtelua tuorepuurolle:

Hedelmäsalaattia, kasvisviipaleita, avocadoa, vähän juustoa, tummaa leipää... Juomana kivennäisvettä. Ei yhtään huono setti :)

Lopulta ennätin lentokentälle noin tuntia ennen koneen lähtöaikaa. Se oli riittävän ajoissa; mukana oli vain pieni laukku käsimatkatavaroita, joten ei tarvinnut kuin tehdä lähtöselvitys (ei jonoa) ja mennä turvatarkastukseen (ei jonoa sielläkään). Kovin tarkkaan minut skannattiin ja tehtiinpä vielä tarkastus tunnustellen, kerrottiin kyllä että johtui siitä kun mekossani oli "hanging pockets". Muuten kaikki sujui, paitsi että tietenkin viimeisellä etapilla välillä Tikkurila-Tampere juna oli 25 minuuttia myöhässä...

Kaikkinensa kolmen päivän reissuni oli onnistunut. Oli paljon postikorttimaisemia, ja kun mukana oli paikallinen opas niin sain tietää paljon kaikenlaista. Esimerkiksi sellaisen asian, että seuraavan kuvan naispatsas saa tohtoriksi valmistuneilta suudelman. Patsaaseen on ikuistettu ensimmäinen nainen, joka valmistui tohtoriksi Göttingenin yliopistosta. Eräs naistohtori oli ilmoittanut että hän ei muuten suutele tuota, joten kävi pussaamassa torin laidalla seisovaa miespatsasta :D

Oli se myös aika huikea fiilis, kun mietti että keitä kaikkia on kulkenut samoilla kaduilla, vuosikymmenien ja -satojen aikana. Sanoinkin, että toivottavasti luova ja innovatiivinen ilmapiiri ja historia tarttuvat, niille olisi käyttöä :)





maanantai 21. elokuuta 2017

Dekkariarvonnan voittajat






Dekkariarvonta on päättynyt ja kolme voittajaa tiedossa! Arvontatulos näyttää tältä:

  • Camilla Greben Kun jää pettää alta -kirjan voittaa Riikka.

  • Jussi Adler-Olsenin Vartijan saa omakseen Zephyr ja

  • Daniel Colen Räsynuken uusi koti on Elina Räsäsen luona.
Onnea voittajille! Ilmoitattehan osoitteenne joko kommenteissa tai sähköpostilla hennan.posti(at)suomi24.fi niin lähetän kirjat tulemaan. Ilmoitattehan myös mikäli ette halua voittoanne; arvontalaatikosta on nostettu myös varavoittajat jokaiselle kirjalle. 

Taisi käydä niin iloisesti, että voittajia on sekä Bloggerin kautta Hemulia seuraavissa että blogin Facebook-sivun tykkääjissä. Jee! :) 

perjantai 18. elokuuta 2017

Fjodor Dostojevskij: Brott och straff

Fjodor Dostojevskij: Brott och straff
Venäjänkielinen alkuperäisteos Prestuplenije i nakzanilje
Ruotsiksi kääntänyt Hans Björkegren
Wahlström & Widstrand 2000
632 s.







Ai ai, nyt tulee pahasti myöhässä heinäkuun postaus Finlandssvenska läsutmaningeniin. Syy on kovasti yksinkertainen; heinäkuun kirjan piti olla vähintään 500-sivuinen venäläinen klassikko, ja Pirkanmaan kirjastoissa niitä on tasan yksi. Sekin lainassa, eli jouduin odottamaan kirjaa heinäkuun lopulle saakka. Pieni vinkki haasteen tekijöille, olisi ollut lukijaystävällisempää laittaa pelkkä venäläinen klassikko, tai vaikka vähintään 400-sivuinen... Jos en olisi tätä saanut ihan niinä päivinä, niin olisin "alittanut riman" ja lukenut ykkösosan Sodasta ja rauhasta, sen ruotsinnoksella mittaa n. 490 sivua. Sivumäärä on petollinen siksikin, että voi olla klassikoita, jotka kovakantisina olisivat yli 500 sivua mutta joista onkin kirjastossa vain alle 500-sivuinen pokkaripainos. 

Juonta en sen kummemmin selosta, se lienee monelle tuttu. Totean vain, että olen lukenut Rikoksen ja rangaistuksen useampaan kertaan, ja Brott och straff toimii ihan yhtä hyvin. Kääntäjät ovat siis onnistuneet. Ruotsinnoksen kanssa tuli jo ensimmäisellä sivulla olo että jee, kiva päästä lukemaan tämä. Vaikka kirja on kovasti synkkä, täynnä köyhyyttä, pelkoa ja väkivaltaa, on siinä samalla jotain niin suurta tenhoa ja voimaa että siihen ei vaan kyllästy. 

Äntligen var han framme vid gränden; han vek i den mer död än levande; han insåg att han var halvt om halvt räddad nu; han var mindre misstänkt här och dessutom var det fullt med folk här, hän kunde han försvinna som ett sandkorn i mängden. Men alla strapatser hade försvagat honom så att han knappt kunde gå. Han badade i svett, halsen var dyblöt. "Du är visst bara stagad, va!" skrek någon till honom när han promenerade fram till kanalen.

Han var inte helt medveten om vad han gjorde och det blev bara värre ju längre han gick. Han mindes dock att då han kom fram till kanalen blev han plötsligt förskräckt över att det fanns sä få människor där att han lätt kunde bli igenkänd, och därför ville han återvända in i gränden. Trots att han var nära att svimma tog han en omväg och återvände hem från rakt motsatt håll.

En osaa selittää, miksi tykkään kirjasta niin paljon. Raskolnikovissa on sitä jotain; vaikka hän on murhaaja ja vaikuttaa välillä vähän sekopäiseltä, tulee olo että tekisi mieli ottaa häntä kädestä kiinni ja vakuutella että älä huoli, kaikki järjestyy. Ympäristö on rumaa ja rutiköyhää, mutta jotenkin se kaikki vaan liimaa lukijan mukaan kuvaan. Ehkä juuri siksi Brott och straff on klassikko. 

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Enid Blyton: Seikkailujen linna

Enid Blyton: Seikkailujen linna
Englanninkielinen alkuperäisteos The Castle of Adventure (1951)
Kuvittanut Stuart Tresilian
Suomentanut Laila Järvinen
WSOY 1987
263 s.






Vielä ehtii kirjoittaa Lapsuuteni kirjasuosikit - haasteeseen, ja tällä kertaa vuoron saa Enid Blytonin Seikkailu-sarja. Olen lukenut kaikki osat ja tykännyt niistä, postattavaksi päätyi Seikkailujen linna. Kaksi sisarusparia - Anne ja Jack sekä Dinah ja Filip - yhdessä Jackin puhuvan papukaijan Kikin kanssa viettävät kesää vuoristomajalla. Filipin ja Dinahin äiti on vuokrannut Kevätpuron Majan kesäski, ja lapset odottavat innolla rauhallista kesää vapaana koulusta, mahdollisuutta viettää paljon aikaa ulkona. Lintubongari Jack ja "eläintenkesyttäjä" Filip etenkin ovat tohkeissaan, koska jo ensihetkinä vuoristossa näkyy vaikka mitä eläimiä. 

Siellä on myös hylätty linna, jonne johtava tie on jäänyt maansortuman alle. Kun Jack näkee haukkoja linnan luona, lapset haluavat lähteä tutkimaan paikkaa tarkemmin. Rouva Mannering on ajatusta vastaan, koska paikka voi olla vaarallinen. Hän kuitenkin antaa luvan tutkimusmatkaan, kun lapset lupaavat tulla illalla takaisin ja saavat vielä oppaakseen paikallisen tytön Tassien. Jo ensimmäinen käynti linnassa herättää lasten uteliaisuuden. Paikasta kerrotaan hurjia tarinoita, joiden todenperäisyydestä ei kukaan tiedä. Lapset löytävät kotkien pesän, mutta päättävät palata myöhemmin kameran kanssa. 

Seuraavilla käynneillä linnasta tuleekin seikkailupaikka. Lapset huomaavat, että se ei olekaan hylätty. Kuka liikkuu linnassa öisin ja mitä ovat oudot valomerkit? Miksi linnassa on salaisia huoneita ja salakäytäviä? Hurjia tilanteita riittää, ennen kuin lapset ovat selvittäneet tapahtuneet ja yhdessä poliisiystävänsä Bill Smugsin kanssa saaneet pahikset kiinni.

Mutta mennessään sisään hän kompastui tuoliin ja kaatui. Askeleet ulkona lakkasivat heti kuulumasta. Taskulampun valo sammui.
Todennäköisesti henkilö oli kuullut romahduksen ja nyt seisoi aivan hiljaa kuunnellen tarkasti.
Sydän kovasti takoen Jack kyyristyi erään vanhan sohvan kulman taakse Kiki yhä olkapäällään. Molemmat koettivat olla mahdollisimman hiljaa, mutta Jackista tuntui sittenkin, että vieraan olennon täytyi kuulla hänen sydämensä lyönnit.
Poika kuuli varovaisten askeleitten tulevan huoneeseen. Sitten vallitsi jälleen hiljaisuus. Askeleet alkoivat kuulua jälleen, nyt vähän lähempänä. Jackin tukka alkoi kihelmöidä ja nousta pystyyn. Jos mies kiertäisi sohvan ja valaisisi lampullaan, hän löytäisi Jackin.
Pojan sydän takoi kovasti, ja hiki kohosi hänen kasvoilleen. Kiki istui hänen olkapäillään tuntien isäntänsä pelon. Se ei voinut pidättäytyä kauempaa vaan kohosi ilmaan ja lensi näkymättömän miehen kimppuun kirkaisten samalla kuten kotkat. Tämä päästi hämmästyneen huudahduksen ja yritti karkottaa pois lintua. Lamppu kolahti lattialle, ja Jack toivoi hartaasti, että se olisi särkynyt.
Kiki kiljahti uudestaan, nyt kuten pikajuna, ja mies koetti läimäyttää sitä. Kiki löysi Jackin ja istuutui kyyryllään olevan pojan selkään murahdellen.

En yhtään ihmettele, että lapsena ja nuorena luin tämänkin sarjan monta kertaa. Tässä ollaan huikeassa vuoristomaisemassa, juodaan vettä kirkkaasta purosta, syödään voileipiä ja hedelmäkakkua aamupalaksi, tutustutaan uusiin ihmisiin ja ystävystytään helposti... Tapahtumat ovat jännittäviä mutta eivät liian pelottavia. Ainakin minun jännitystäni helpottaa se, että kirjan lopusta voi katsoa sisällysluettelosta lukujen nimet. Voi päätellä, kuinka kauan kaikkein jännittävimmät vaiheet kestävät :) Jännitystä lieventää myös huumori, etenkin Kiki-papukaija kommentteineeen ja ääntelyineen pelastaa tilanteen, oli kyseessä sitten uhkaava kohtaaminen roiston kanssa tai alkava riita.

Muistan jo lapsena ihailleeni näitä seikkailijoita. He ovat nokkelia ja rohkeita, keksien ratkaisuja kaikenlaisiin pulmiin. Oli ongelmana sitten miten päästä linnaan sisälle tornin ikkunasta, tai miten leiriytyä piikkihernepensaaseen, ratkaisu löytyy varsin nopeasti. He kykenevät juoksemaan lujaa ja kiipeämään melkein mihin vaan, mikä oli ylipainoiselle ja kömpelölle lapsilukijalle valtavan iso juttu. Unohtamatta Filipin taitoa käsitellä mitä tahansa eläintä, oli kyseessä sitten rotta, sammakko tai leijona.

Helmet-lukuhaasteessa tämä täyttää kohdan "kuvitettu kirja".

maanantai 14. elokuuta 2017

Antti Tuuri: Suuri pieni maa. Kertomuksia Islannista

Antti Tuuri: Suuri pieni maa. Kertomuksia Islannista
Otava 1993
174 s.









Islanti-fiilistely jatkuu! Löysin kaunokirjallisuusosastolta Antti Tuurin Islanti-kirjan. Välillä kyllä mietityttää kirjojen luokittelu; Tuurin Matkoilla Euroopassa ja Bospor Express ovat matkakirjoja. Vaikka tässä on alaotsikkona Kertomuksia Islannista, kyseiset kertomukset ovat kokemuksia Tuurin omista matkoista saarelle. 

Kirjaan on valittu viisi kertomusta. Viimeisessä niistä Tuuri toteaa käyneensä Islannissa jo toistakymmentä kertaa. Osa matkoista on ollut lyhyempiä ja virallisempia, osa pidempiä ja vapaampia. Kokemuksia kertyy monelta kantilta, niin kirjailijana ja kääntäjänä toimiessa kuin innokkaana kalastajana. 

Tuuri raportoi matkoistaan kiinnostavalla tavalla. Hän mainitsee kuuluisia nähtävyyksiä, mutta vain ohimennen. Tärkeämpää on kertoa kohtaamisista paikallisten kanssa. Hän jakaa lukijalle niin lukemiaan kuin kuulemiaan tarinoita, niin saagoja ja legendoja kuin todellisia tapahtumia luonnon ja ihmisten kohtaamisesta. Hän on lukenut islantilaisia saagoja, ja nostaa sekä niitä että islantilaista nykykirjallisuutta esiin kuvatessaan tuota pientä mutta monimuotoista saarta. 

Osa matkoista suuntautuu Reykjavikin lähiympäristöön, osa pohjoisen tai idän vuonoille, ja kerran mennään saari ympäri. Toisinaan ollaan liikkeellä kesällä, joskus talvella. Automatkat suuntautuvat sisämaahan, koska saaren kiertävä ykköstie ei ole vielä valmis. Jylhät maisemat sekä hengästyttävät, ihastuttavat että vähän pelottavatkin. 

Koska harmaan jäkälän peittämä laava on täällä jähmettynyt moniin omituisiin muotoihin, taloiksi, kaupungeiksi, kirkoiksi tai toreiksi, ruvetaan puhumaan maahisista, luonnonhengistä.

Bera kertoo maantiestä, jota muutamia vuosia aikaisemmin oli yritetty rakentaa maahisten kylän halki Etelä-Islannissa. Paikkakunnan väki oli varoittanut tienrakentajia siitä, että maanalainen kansa ei tulisi hyväksymään tien vetämistä heidän kylänsä yli, mutta rakennusliikkeen miehet olivat nauraneet sellaisille puheille ja tuoneet maansiirtokoneensa, puskutraktorinsa, kauhakuormaajansa ja autonsa maahisten asuinpaikalle. Maanalainen kansa oli pysäyttänyt rakennustyöt heti, kun tien teko oli edistynyt heidän kyläänsä saakka. Maansiirtokoneet olivat lakanneet käymästä, kauhakuormaajat olivat seisoneet mykkinä, puskutraktoreiden hyörinä oli hiljennyt. Rakennusliikkeen miehet eivät olleet tienneet mitään keinoa, jolla olisivat saaneet yhteyden maanalaiseen kansaan; myöskään paikkakuntalaiset eivät enää saaneet heihin yhteyttä, vaikka olivat tienneet perimätietona, missä maahisten asuinpaikka oli.

Taas kerran totesin, kuinka kiehtova maa Islanti on. Ja pakko myöntää, että kun on käynyt maassa, saa Tuurin kertomuksiin vielä uuden ulottuvuuden. Esimerksiksi silloin, kun hän kertoo miten he ystävänsä Njördurin kanssa oikaisevat ykköstieltä tuntureiden yli, jolloin matka Egilsstadiriin lyhenee 60 km. Meidän porukkamme meni tuon oikaisureitin kesällä ja toiseen suuntaan, mutta kun maisemat muistaa niin on helppo eläytyä Tuurin kokemuksiin tunturiin nousevasta hurjan kapeasta ja jyrkästä tiestä, jota reunustaa syvä rotko. 

Minun makuuni kalastus saa kirjassa liian suuren osan, mutta se nyt on pikkuseikka. Tuskin Tuuri on kirjoittaessaan ajatellut, miten miellyttää reilu kolmekymppistä naista :D Kun en sen suuremmin välitä perhokalastuksesta, harpoin ne kohdat yli. Ihan riittävästi jäi silti luettavaa. 

Ja kas, Helmet-lukuhaasteessa sain täytettyä kohdan "kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta". En tiedä, montako Tuuri on kirjoittanut mutta kyllä niitä täytyy olla yli 20, sen verran paljon hyllytilaa ne vievät kirjastossa! :)

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Dekkariarvonta!

Äskettäiseen bloggari-iskuun liittyen sain kustantajalta dekkaripinon arvontapalkinnoksi, kiitokset Gummerukselle! Arvottavana on iskun kohde eli Camilla Greben Kun jää pettää alta, lisäksi valitsin mukaan Jussi-Adler Olsenin Vartijan ja Daniel Colen Räsynuken. Nämä siksi, että olen ne lukenut ja hyviksi todennut :) 

Olen tehnyt arvonnan mahdollisimman helpoksi osallistujille. Mukana ovat automaattisesti kaikki, jotka seuraavat blogia joko täällä Bloggerissa tai Facebookissa. Jos haluat osallistua tietyn kirjan arvontaan, voit kommentoida minkä haluaisit, mutta mukana olet ilman kommentointiakin.

Itselleni en tee tätä helpoksi... En aio käyttää mitään nettijuttuja vaan harrastan paperilappuja. Leikkelen laput ja käsin kirjoitan osallistujien nimet. Siinä mielessä hyvä ettei blogilla ole tuhansia seuraajia :D Arvonta-aika päättyy ensi viikon sunnuntaina 20.8, ja onnelliset voittajat saadaan selville maanantaina 21.8. Aion kiikuttaa arvontalaput töihin ja joku kollegani saa poimia voittajat. 

Onnea arvontaan!


maanantai 7. elokuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
Kustantajalta saatu ennakkokappale









On nainen, joka tuntee putoavansa tyhjän päälle. Hänellä on ollut mies, on ollut avioliitto, mutta nyt kaikki on muuttumassa. Mies on liukumassa pois. Mies on muuttumassa. Tai ei sittenkään. Mies ei muutu, hän paljastaa sisimpänsä. 

- Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen.

Niin sanoo mies, ja myös toteuttaa haluaan, toteuttaa luontoaan. Nainen on ymmällään, mitä tapahtuu? Miehen mielestä kaikki voi jatkua ennallaan, avioliitto, yhteinen elämä. Naisen mielestä ei. Miten hän yhtäkkiä voisi olla naimisissa naisen kanssa? Miten hän voisi rakastaa naista? Opetella tuntemaan naisen vartalon ääriviivat? Miten olla yhdessä kotona, sukulaisten luona, ystävien kanssa? Vähitellen mies muuttuu naiselle vieraaksi, oudoksi, kysymysmerkiksi. Nainen takertuu siihen mitä oli, hän tarvitsee jotain mistä pitää kiinni kun maailma pyörähtää ympäri.

Me kohtasimme Skotlannissa. Olimme kumpikin tulleet pyöräilemään yksin. Mieheltäni puhkesi kumi, hän myöhästyi lautasta ja päätyi kanssani samaan hostelliin. Luimme aamulla samoja karttoja, aloitimme päivän samaa reittiä.
Seuraavan hostellin nainen luuli meitä pariskunnaksi ja antoi meille yhteisen huoneen. Se oli hostellin viimeinen. Hiljainen nousimme portaat vinttikerrokseen ja tuijotimme ovelta parisänkyä. Ikkunan takana kailottivat lokit, meri oli harmaa.
Siihen sänkyyn me sitten menimme. Ja seuraavana päivänä eivät lautat kulkeneet, joten jäimme vielä toiseksikin yöksi.
- Halusin tehdä kaiken niin hitaasti kuin voin, kertoi mieheni. - Että ehkä olisi vain tämä yö. Halusin että kaikki kestäisi niin pitkään kuin mahdollista.
Ja niin me olimme toisillemme hitaat.

Rinnalla kulkee kertomus Kristoffer Kolumbuksesta, urheasta löytöretkeilijästä, joka maailman eri kolkilla tunnetaan eri nimillä. Cristoforo, Cristóbal, Colón, Christophorus, millä nimellä häntä milloin kutsutaankin, on kuitenkin ihmisenä sama kaikkialla. Tutkimusmatkailija, amiraali, uusien maiden ja mantereiden löytäjä, kartanpiirtäjä. Rohkea, periksiantamaton, kärsivällinen, itsevarma.

Ahavan kieli on kaunista, ja teksti virtaa kuulaana  kuin vuoristopuro. Ennen kuin mieheni katoaa on kaunis ja koskettava tarina ihmisyydestä, ihmisenä olemisesta, ristiriidasta todellisen ja toivotun välillä, kaipuusta ja tarpeesta olla oma itsensä. Se kysyy mihin asti rakkaus riittää. Se pohtii, millaista on olla vahva, mutta myös millaista on olla heikko. Muuttuuko ihmisen sisin samalla kuin ulkoinen olemus muuttuu? 

Mielestäni kirjan suurin ansio on tavassa, jolla se käsittelee sukupuolikysymystä. Se ei osoittele, alleviivaa eikä kauhistele, eikä tarkastele asiaa oppikirjamaisesti ylä- ja ulkopuolelta. Se ei pyri shokkiefektiin, päinvastoin. Se käsittelee transsukupuolisuutta yksittäisten ihmisten näkökulmasta, ihmisten arjesta käsin. Sitä, miten tuo suuri asia vaikuttaa monen moniin pieniin asioihin. Se haastaa pohtimaan; jos naisena oleminen ei ole miehelle ongelma, miksi se olisi sitä naiselle tai lukijalle? Se kuvaa yhden - naisen - tavan käsitellä asiaa. Vaikka tarinaa kerrotaan vain naisen näkökulmasta, tulevat sekä naisen että miehen tunteet riittävästi esiin, tulevat lukijaa lähelle. Lukiessa on olo, että tämä tapahtuu jollekin läheiselle pariskunnalle. 

Kirja julkaistaan tänään, ja tänään ilmestyvät myös ensimmäiset arviot. Odotan mielenkiinnolla, mitä muut bloggaajat kirjoittavat tästä.

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan "kirjan nimi on mielestäsi kaunis". 


sunnuntai 6. elokuuta 2017

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
Karisto 2017
176 s.









Mitä ihmetttä! Kirja, jonka päätapahtumapaikka on kirjastoauto! Mikä mainio idea :D Kesä kasiysi kiinnosti jo katalogia selatessa, tietysti sekä kirjastotädin ammattini kautta että siksi, että lapsuudessani kirjastoautolla oli iso merkitys. Keskiviikkoisin puoli kuudelta oli viikon kohokohta :) Hauska sinänsä, että tuon kirjastoauton täti on nykyään pääkirjastossa työkaverinani. 

No niin, asiaan. Kesä kasiysi kertoo topakasta Katista, kirjastoauton kuljettajasta. Työparinaan hänellä on Mika. Reilu kolmekymppinen Kati on huolissaan, koska pari vuotta nuorempi Mika ei ole seurustellut ainakaan vuoteen. Siispä Kati päättää hommata Mikalle morsiamen. Kirjastoauton asiakkaissa on potentiaalisia naisystäviä Mikalle, ja koska tämä itse ei vaikuta huomaavan näitä on Katin puututtava asiaan. 

Tapahtumat alkavat edetä vauhdilla, joskaan ei ihan Katin suunnittelemalla tavalla, kun hän saa loistavan idean festarimatkasta. Ystävänsä Marin kanssa he ovat lähdössä festareille, jossa esiintyy Katin ykkössuosikki Modern Talking. Miksi mennä kaksin, kun voi vuokrata bussin ja kutsua mukaan niin työkavereita, kirjastoauton asiakkaita kuin äskettäin tavatun kivan miehen! Bussin vuokraaminen menee mönkään, joten Kati keksii "lainata" kirjastoautoa - eihän sitä kukaan viikonloppuna tarvitse! Kamppeet kasaan ja menoksi - kesäinen Suomi maanteineen näyttäköön parhaat puolensa.

Mietin omaa listaani, onko se turha, kissaakaan kiinnosta? Ehkä se kiinnostaa kissaani Laura Branigania, jos se saa syödä silakoita kun luen listaa ääneen.
Joskus kun ravintolassa liian humalainen mies kysyy, että olenko yksineläjä, vastaan muitta mutkitta että en ole. Jätän vain kertomatta, että elämänkumppanini on kissa. Oikeasti se ei ole kumppani, vaan pomo ja soveltaa pavlovilaista teoriaa. Jos annan kissalle lempiruokaa, se ei nau'u kuuluvasti kun katson Konnankoukkuja kahdelle, jos puhdistan hiekkalaatikon nopeasti, kissa ei kuoputa raivokkaasti hiekkoja ympäri kylpyhuonetta. Olen oppivainen eläin, joten nämä asiat eivät tuota ongelmia. Enää.
Neljä kohtaa listasta on täytetty, kuusi puuttuu. Eipä aikaakaan, kun saan myös ne täytettyä, filosofit voisivat sanoa sitä elämänhallinnaksi. En tosin ole varma, mitä Esa Saarinen sanoisi. 
Mika palaa autolle ja laskee varatut takaisin tiskille.
- Radiossa puhuttiin, että yhdeksänkymmentäluku ei tule olemaan yhtä kevyt kuin kahdeksankymmentäluku, Mika sanoo.
- Jonninjoutavaa löpinää.
- Miten niin?
- Siitä tulee kevyempi! Mutta laita ihmeessä listaasi, että löydät naisen kahdeksankymmentäluvulla, sanon ja nostan kytkimen.
- Tuskinpa, jäljellä ei ole puolta vuottakaan.
- Sehän on ikuisuus. Kissan iässä ehkä viisi vuotta.
En paljasta Mikalle, että hän tulee löytämään (avustuksellani) naisystävän pikemmin kuin arvaakaan. Pistän suunnitelmani toimeen tuossa tuokiossa. 

Iso plussa siitä, miten kirjaston henkilökuntaa on kuvattu! Mukana on mies, kirjastosetä, joita on ollut yleisissä kirjastoissa maailman sivu mutta jotka eivät juuri koskaan pääse esiin. Korkeintaan miehiä on salaliittoteorioita vilisevissä jännäreissä, joissa he hallitsevat Oxfordia tai muuta vastaavaa tieteellistä kirjastoa. Kirjastotädit ovat kirjoissa yleensä eläkeikää lähestyviä nutturapäitä, jotka pukeutuvat tummanruskeaan hameeseen ja vaaleanruskeaan paitaan, ja joiden ainoa tehtävä on hyssytellä asiakkaita olemaan hiljaa. Kati on täyden kympin kirjastotäti, suorapuheinen ja toimelias! 

Kesä kasiysi on hauskaa luettavaa. Kevyttä, mutta ei silkkaa hömppää, kommelluksien sävyttämää, humoristista sekä Katin ajatuksissa että henkilöhahmojen puheessa. Toimii mahtavasti kesäkirjana mutta myös talviaikana. Mahtava nostalgiapläjäys heille, joille kirjastoauto oli joskus iso osa elämää, ja kurkistus kulisseihin heille joille kirjasto sekä kirjastoauto ovat edelleen tärkeitä piipahduspaikkoja. 

Jos jotain kritisoin niin sivumäärää, tätä olisi lukenut mielellään vaikka satakunta sivua lisää. :) 

Tämän ovat lukeneet myös Krista, Jonna, Syksyn lehti, Luetut kirjat, Jonna ja Kaikkea kirjasta.

Helmet-lukuhaasteessa saan tämän kohtaa "kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja". Ennen festarimatkaa auto kurvailee nääs Tampereella. 


sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Michael Katz Krefeld: Syvyyteen

Michael Katz Krefeld: Syvyyteen
Tanskankielinen alkuperäisteos Dybet (2016)
Suomentanut Päivi Kivelä
Like 2017
373 s.







Jo aiemmin, Langenneet -kirjan kohdalla totesin, että Jussi Adler-Olsen on saanut seurakseen toisen, yhtä kovatasoisen tanskalaisen dekkaristin. Lahko vahvisti tunnetta, ja sarjan neljäs osa Syvyyteen varmistaa sen. Tykkäsin jo ensimmäisestä tosi paljon, ja mielestäni Krefeld parantaa kirja kirjalta. Avaus oli kovin synkkä ja lohduton, mutta mitä pidemmälle sarja etenee, sen enemmän mukaan tulee huumoria ja ilon pilkahduksia. 

Ravn on tällä erää huomattavasti paremmassa kuosissa kuin aiemmissa kirjoissa. Työ yksityisetsivänä on tuottoisaa, vaikkakin uskottomuusepäilyjen vahvistaminen on ajoittain hyvinkin tympäisevää. Päihteet ovat vaihtuneet päivittäiseen juoksulenkkiin, jonne hän yrittää saada mukaan sympaattisen. laihdutuskuuria tarvitsevan Møffe-koiran. Koira on asiasta tietenkin täysin eri mieltä. Lenkit jäävätkin vähemmälle, kun Ravn saa uuden asiakkaan. Tämä on mies, Morten, joka vuosia sitten tuomittiin lapsen murhasta, ja tuomion kärsittyään on päätynyt todistajansuojeluohjelmaan ja saanut uuden henkilöllisyyden. Nyt hän on sitä mieltä, että hänen kanssaan murhasta tuomittu Kasper on jatkanut pahuuden tiellä. Tällä kertaa ruumiita on useampia, ja lisää tulee. Ongelma on se, että poliisi ei näe teoilla mitään yhteyttä Kasperiin, tai millä nimellä hän nyt kulkeekin. Myös Ravn epäilee Mortenia ja tämän motiiveja. Hän kuitenkin ottaa tapauksen tutkittavakseen, ja pian myös poliisin on myönnettävä että jokin on pahasti vialla. 

- Kuinka kauan olet ollut täällä?
- Iltapäivästä, siitä asti kun poliisi lähti. Tuolla voi seistä piilossa. Hän osoitti olkansa yli kapeita kellarinportaita, joiden vieressä oli rivi polkupyöriä. - Ehkä Kasper seisoi siellä kun roskakuskit löysivät ruumiin. 
- Miksi olisi?
Morten kohautti olkapäitään. - Että näkisi miten he reagoivat. Jos hän olisi vain halunnut päästä ruumiista eroon, hän olisi pudottanut sen jätesäiliöön.
- Seisoitko sinäkin siellä samasta syystä? Että näkisit miten ihmiset reagoivat? Kaikki surijat?
- En. Odotin sinua.
- Mistä tiesit että tulisin?
- Koska sinä olet määrätietoinen ja älykäs ja... Morten hymyili. - Itse asiassa luulin että olisit tullut vähän nopeammin, mutta joka tapauksessa...
Ravn ei pitänyt Mortenin äkillisestä itsevarmuudesta, joka lähenteli ylimielisyyttä. - Jos olet niin varma että tämä on Kasperin työtä, niin miksi et ole ottanut uudestaan yhteyttä poliisiin?
- Koska he varoittivat minua niin ankarasti jo ensimmäisellä kerralla. 
- Jospa he suostuisivat kuuntelemaan nyt kun on kyse murhasta.
- Voi olla, mutta jos se mitä kerron tulee toimittajien tietoon, olen mennyttä. Siksi minä tarvitsen sinua, Ravn.

Mielestäni tämä on tähän mennessä sarjan paras osa, monestakin syystä. Ensinnäkin rikokset. On lapsen murha ja aikuisen murhia, raakoja sellaisia, mutta niitä ei kuvailla sivutolkulla. Ruumiista kerrotaan lyhyesti mitä niille on tehty, mutta varsinaista veren lentämistä on vähän. Toimiva ratkaisu! Uhrien kivun ja hädän pystyy aistimaan, vaikka väkivallantekoja ei kuvaillakaan kerta toisensa jälkeen hyvin yksityiskohtaisesti. 

Toinen tärkeä tekijä on henkilöhahmot. Pidän siitä että Ravn on päässyt irti päihdekoukusta ja elää terveempää elämää. On virkistävä poikkeus, että henkilö lähtee lenkille sen sijaan että laittaa musiikkia soimaan ja kaataa lasiin viiniä tai viskiä. Ainakin minulle Ravn on kirja kirjalta sympaattisempi ja läheisempi hahmo. Pidän paljon myös sivuhenkilöistä, etenkin poliisipiirien ulkopuolella olevista. Ravnin naapuri ja ystävä, toimittaja Eduardo on kokonaisuutta keventävä humoristinen hahmo. Toinen ystävä, antikvariaatin pitäjä Victoria on hänkin huipputapaus, kuivan ironisine kommentteineen. 

Itse tarina on hyvä. Se kuvaa julmia tapahtumia mutta samalla haastaa miettimään, kuka on syyllinen ja miksi. Mitä seuraa vaikeasta lapsuudesta, ja mitä tapahtuu kun ympärillä on pahaa tekeviä ja välinpitämättömiä aikuisia? Kenen pitäisi huomata ja puuttua asiaan, jos lasta ympäröi rakkaudettomuus`? Se laittaa lukijan myös miettimään, mitä mahtaa tapahtua oikeassa todistajansuojeluohjelmassa. Jos uuden henkilöllisyyden saaneiden joukossa on poliisia avustaneita rikollisia, miten heitä valvotaan etteivät he palaa rikolliselle tielle? 

Ainoan miinuspisteen anna siitä ainaisesta kliseestä, että murhaaja kuuntelee hevimusiikkia. Ihan oikeasti, eikö välillä voisi olla murhaaja joka kiihtyy katrihelenoista ja edithpiafeista!

Syvyyteen on luettu myös blogeissa Mummo matkalla ja Rakkaudesta kirjoihin. Sekä Mummolle että Annikalle osui kirjan kannalta huonohko lukuaika, sillä se tuli luetuksi Kaniininmetsästäjän ja Janon jälkeen eikä osunut ihan yhtä napakymppiin. Mutta tykkäystä sai silti.

Helmet-lukuhaastetta täytyy saada eteenpäin, joten tämä saa mennä kohtaan "käännöskirja".

torstai 27. heinäkuuta 2017

Harri Närhi: Kuparitalo

Harri Närhi: Kuparitalo
WSOY 2016
400 s.









Harri Närhi on kirjailija, joka kirjoissaan yllättää lukijan. Olen aiemmin postannut Toisten tähtien tähden - kirjasta, jossa dekkarigenreen luokiteltu kirja osoittautui "lajissaan epätyypilliseksi". Ehkä juuri siitä syystä se oli vetävä ja mielenkiintoinen. Sellainen on myös Kuparitalo.

Kirjassa kulkee kaksi tarinaa rinnakkain. Helsingissä ollaan asianajaja Sari Broséliuksen matkassa. Hän on kova ammattilainen, joka osaa lukea asiakkaita ja tilanteita niin, että onnistuu saavuttamaan sekä omat että asiakkaan tavoitteet. Ihan tavallisena päivänä hän saa toimistolleen Kuparitaloon asiakkaan, jolla on erikoinen toimeksianto. Helsingin rautatieaseman ravintolassa on Eero Järnefeltin maalaus, jonka alkuperästä on herännyt kysymyksiä. Sarille väitetään, että taulu on oikeasti venäläisen omistama - ja nyt omistaja haluaa viedä teoksen Venäjälle. Sari alkaa selvittää taulun historiaa apunaan VR:n arkistotyöntekijä Martta. 

Jyväskylässä seurataan Awaale Valonsuuta, Somaliasta pakoon lähtenyttä nuorta miestä. Sisaren perheen luona asuminen on välttämätön paha. Kun perheen lapset kasvavat, asunto käy pieneksi. Ava haluaa muuttaa omilleen. Palkasta on jäänyt rahaa, jonka voi käyttää asumiseen. Mutta ennen sitä Ava päättää lähteä käymään Somaliassa. Vaikka hän ja sisko ovat olleet Suomessa kauan, ovat äiti ja veljet yhä Somaliassa. Vuodet ovat kuitenkin tehneet sen, että mikään ei ole ennallaan, ei maa eikä siellä asuvat ihmiset. 

Tässä katakombissa Martta on touhunnut koko elämänsä ajan, muuttunut vähitellen osaksi irtaimistoa. Ehkä hänen kehoonsa on tatuoitu VR ja hän asuu jossain päin rakennusta, petaa iltaisin vuoteensa kellotornin tasanteelle. Käy sitten ennen nukkumaan menoaan kurkistelemassa kellotaulun luukusta kaikkiin ilmansuuntiin, ulvoo murheellisesti kun on täysikuu. On kaikki päivät maan alla ja yöt muita ylempänä. 

(...)

- Näyttääkö se nyt sitten siltä, että jollei sitä todistusta löydy, niin se Kolin maisema lähtee tuolta Burger Kingin seinältä? Vai ihanko vaan rahasta siinä on pyynti? 
Eikä Sari koe paljastavansa mitään tai ketään, kun sanoo ihan vaan omana arvelunaan ja ilman muita kuulijoita.
- Näyttää se siltä. Vaan sen saavat sitten VR ja minun toimeksiantajani sopia miten parhaaksi päättävät. En vain viitsi lähteä viemään asiaa eteenpäin jos jostain löytyy jokin asiakirja, joka jättää varjoonsa ne paperit, jotka minulla on. Olen melko huono häviäjä ja vielä huonompi jos älyän liian myöhään, mitä olisi aiemmin pitänyt. Sitä on tähän ikään oppinut, että valmistautuminen tehdään etukäteen. Kehään noustessa pitää olla valmis ja jäitä ämpärissä. 
- Ja mielellään hevosenkenkä nyrkkeilyhanskassa?
- En panisi pahakseni sellaistakaan.
Siinä he istuvat, kertakäyttömukit käsissä pöytälampun valossa, maan alla. Kiivaan kiireen maailma on jossain toisaalla, mutta Sari ja Martta eivät sillä hetkellä ole osa sitä. Sukupolvi on heidän välissään, mutta vain numeroina, muutoin he ovat samanlaisia yksinolijoita, keskellä maailmaa, mutta silti kaukana siitä.

Kirjassa on minun makuuni yksi paha vika, muuten se on erinomainen. Mielestäni tarinat limittyvät toisiinsa aivan liian myöhään. Kun kirjassa on 400 sivua, ei pitäisi olla niin että pitkälti puolenvälin jälkeen lukija ihmettelee, että miten nämä tarinat ja henkilöt liittyvät toisiinsa. Ehdin jo miettiä, ja olen yhä samaa mieltä, että tarinat olisivat toimineet mainiosti kumpikin omassa kirjassaan. 

Tykkäsin molemmista tarinalinjoista, mikä ei ole lainkaan itsestäänselvää, etenkään kun ne ovat keskenään hyvin erilaisia. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka Närhi saa molemmat yhtä kiinnostaviksi, kylmän Suomen ja kuuman Somalian, Helsingin keskustan arvokkaat rakennukset ja Haharen mutaiset kadut. Molemmissa on kuitenkin pohjalla ihmisen yksinäisyys. Ava on sittenkin vähän ulkopuolinen siskonsa perheessä, ja Sari puolestaan on uhrannut yksityiselämänsä työnteolle. Molemmilla on myös tarve pärjätä. Ava haluaa osoittaa Suomessa suomalainen, Somaliassa somali, selviytyvänsä missä vaan. Vaikka hän on nuori, pikkuveli, hän ei ole lapsi eikä häntä pidä kohdella sellaisena. Sari työskentelee kovalla alalla, jossa etenkin naisen on oltava tuplasti niin hyvä kuin miesten saadakseen uskottavuutta. Molemmat joutuvat kovan paikan ja kovan valinnan eteen, kun pitää päättää, mitä tekee moraalisesti hankalassa tilanteessa. 

Erikseen on mainittava kieli ja sen luomat monet hienot tuokiokuvat. Rauhalliset, rauhoittavat hetket ja kiivas toiminta vuorottelevat sujuvasti, ja sopiva määrä huumoria kuorruttaa kokonaisuuden nautittavaksi.

En suosittele kirjaa trilleriä kaipaavalle. Suosittelen sitä heille, jotka ovat kiinnostuneet taiteesta ja arkkitehtuurista, kulttuurihistoriasta sekä erilaisista kulttuureista. Tämä ei ole kepeä kesäkirja, tämä on teos joka vangitsee lukijan kansien väliin kuin maalauksen taulukehyksiin. 

Helmet-lukuhaasteessa tämä sopii kohtaan "kirjan nimessä on erisnimi".

Kirja on luettu myös blogeissa Kirsin kirjanurkka, Tarua ja totta sekä Anun ihmeelliset matkat.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Bloggari-isku: Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Älskaren från huvudkontoret (2015)
Suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2017
507 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale






Viikon päästä tärähtää! Moskova Noir - sarjasta tunnetun Camilla Greben uutuusjännäri Kun jää pettää alta ilmestyy. Ilokseni pääsin mukaan kirjasta tehtävään blogi-iskuun :)

Tykkäsin Moskova Noirista, joten odotukset uutuutta kohtaan olivat kovat. Ihan ne eivät täyttyneet, mutta pääosin pidin lukemastani. 

Tarinaa seurataan kolmen keskeisen hahmon näkökulmasta kahdessa eri aikatasossa. On Emma, nuori vaatemyyjä, joka rakastuu liikeketjun toimitusjohtajaan. Hän on onnensa kukkuloilla, kunnes tulee kihlajaisilta. Kaikki on kotona valmista, mutta Jesperiä ei näy. Ei sinä iltana, ei seuraavana, ei ollenkaan. Mitä on tapahtunut? 

Peter on poliisi, joka saa tutkittavakseen murhan. Jesperin kotoa on löytynyt raa'asti murhattu nainen. Kuka hän on, ja missä on Jesper? 

Hanne on psykologi ja profiloija, joka kutsutaan mukaan tutkintaryhmään. Hänellä ja Peterillä on yhteistä historiaa, eikä yhteistyö suju erityisen luontevasti. On kuitenkin keskityttävä saamaan murhaaja kiinni, koska on mahdollista että uhreja tulee lisää.

Aikataso ei vaihtele paljoa. Nykyhetkessä ollaan Peterin ja Hannen mukana, kun taas Emmaa seurataan kaksi kuukautta - kaksi viikkoa aiemmin. Ratkaisu on kenties hieman erikoinen mutta toimiva. Lukija tietää - tai luulee tietävänsä - Emman kautta asioista enemmän kuin poliisi, mutta saa huomata että poliisitutkinta tuo aiemmin kerrottuun uusia savyjä. Asiat saattoivat ensituntumalta vaikuttaa yksinkertaisilta, mutta sitä ne eivät suinkaan ole. Pieniä yllätyksiä tulee pitkin matkaa, koukuttaen lukemaan eteenpäin. 

Koska Orre on yhä kateissa, vaikuttaa entistä todennäköisemmältä, että hän murhasi kotoaan löytyneen naisen - ja näin ollen riisti myös Calderónin hengen. Mutta muutaman varastetut stringit ja häikäilemätön käytös töissä eivät vielä riitä todisteiksi siitä. Meidän pitää löytää yhteys miesten välillä, ja jos sellainen on, saamme kyllä kaivettua sen esiin, vaikka meidän täytyisi kartoittaa heidän viheliäinen elämänsä viimeistä piirtoa myöten.

Yhtäkkiä huomaan tutun synkkyyden ja lannistuneisuuden heräävän. Olen kyllästynyt tällaisiin kimurantteihin juttuihin, joissa etsitään epäillyn ja uhrin välistä yhteyttä. Kymmenen vuotta sitten olisin saattanut sanoa, että ne ovat mielenkiintoisimpia ja haastavimpia tapauksia, joihin taitava rikostutkija voi kyntensä iskeä, mutta nyt tunnen vain lamauttavaa uupumusta. Minun tekisi mieli ostaa sixpack ja painua kotisohvalle katsomaan urheilua. En usko, että kukaan muu kuin toinen poliisi voi ymmärtää, kuinka paljon työtä ihmiselämän kartoittaminen vaatii. Kuinka monta sataa tuntia uppoaa kuulusteluihin, erilaisten rekisterien penkomiseen ja paperisotaan ennen kuin kuva kirkastuu ja olennaiset asiat nousevat esiin.

Ja sitten on vielä Hanne.

Miinuspuolia kirjassa on vain pari. Mielestäni siinä ollaan liian paljon Emman mukana, varsinkin vaatekaupassa, jossa hän lähinnä jaarittelee työkavereittensa kanssa. Vähempikin olisi riittänyt. Samoin joitain hänen menneisyytensä asioita puidaan useammassa kohtaa. Osittain tästä johtuu toinen miinus eli se, että trilleriksi kirja on harvinaisen vähän jännittävä. Aika paljon ollaan myös Peterin menneisyydessä, lapsuudessa asti. Varsinaista poliisintyötä kuvataan melko vähän.

Kun jää pettää alta olikin minulle enemmän yhteiskuntakuvaus kuin jännäri. Siinä se onnistuu mainiosti. Nähdään vilauksia niin vakavasta sairaudesta, mielenterveysongelmista, epäonnistuneesta vanhemmuudesta kuin lapsen kuolemasta. Mikään niistä ei nouse hallitsevaksi vaan ne limittyvät tarinaan hienosti. Iso plussa on se, että päähenkilöiden suurimmat ongelmat eivät liity päihteisiin. Ihan riittävästi on ollut viime aikoina huume-, pilleri- ja uhkapeliriippuvaisia poliisihahmoja! Mielenkiintoista on myös lukea poliisien (ja muidenkin) rikkinäisistä perheistä kuvattuna niin, että ongelmat johtuvat jostain muusta kuin poliisin epäinhimillisistä työajoista. 

Mietin, onkohan tässä kyseessä sarja. Lopetus antaa mahdollisuuden jatkoon, mutta toisaalta tämä toimii myös yksittäisenä kirjana. Ei se ole ainakaan tyypillinen johdanto, jossa asiat jäisivät pahasti kesken ja auki, kun suuri osa ajasta esitellään henkilöhahmoja. Siitä myös annan tälle plussan, että hahmoja on melko vähän. He kaikki jaksavat kiinnostaa, ja ainakin minulle jäi olo että haluaisin lukea heistä, varsinkin sivuhenkilöistä, lisää. 

Kirjasta on video täällä.