sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari

Tove Jansson: Haru, eräs saari
Kuvat Tuulikki Pietilä
Suomennos Liisa Ryömä
WSOY 1996
103 s.







Minä rakastan kiveä; jyrkännettä joka putoaa pystysuorana mereen ja kalliota jolle ei voi kiivetä ja piikiveä taskussani, kivien vääntämistä maasta ja niiden vierittämistä pois tieltä ja sitä kun päästää isoimmat lohkareet vierähtämään kalliolta mereen! Kun ne jylistävät matkaan ilmaan jää kirpeä rikin tuoksu.

Tunnustan, Muumeja lukuunottamatta olen lukenut hävyttömän vähän Tove Janssonin kirjoja. Viime vuonna blogeissa näkyi teemavuoden ansiosta paljon arvioita, ja halusin tutustua myös Muumien ulkopuoliseen tuotantoon.
Haru, eräs saari on kertakaikkisen ihastuttava kirja. Sadassa sivussa, tiiviisti mutta niin suuresti, Jansson kokoaa yhteen Harun vuosikymmenet. Pienillä tapahtumilla hän kertoo suurista asioista, ihmettelee ja ihastelee  maailmaa ja ihmisiä. 

Tarkemmin ajatellen Tooti voi tosiaan tikahtua nauruun mitä yllättävimmistä syistä, esimerkiksi kun hän tiskiveden sijasta heittää mereen mielivasaransa - entäpä sitten Smoky Mountains! Me ajoimme bussilla neljätoista tuntia Charlestonista Smoky Mountainsille joita Tooti oli ikävöinyt nähdäkseen pienestä pitäen, saavuimme päätepysäkille lumituiskussa, kaikki oli autiota, yksinäinen herra tiskin takana selitti alakuloisesti että Smoky Mountains oli talvella suljettu. Tootin mielestä se oli lystikkäintä mitä hän oli eläessään kuullut, ja hän on sentään täysin normaali ihminen.

Vuosikymmenet kuluvat, mutta silti maailmassa on ihmeellisiä asioita ja Tovella jäljellä lapsenomainen innostus. Saarella aika kuluu eri tahtiin, omassa rauhassaan. Asiat tehdään kiireettä, tehdään se mitä täytyy mutta sijaa on myös päähänpistoille. Vanhuuden koittaessa Jansson toteaa niin käyneen, harmittelee sen tuomia muutoksia mutta silti tekstistä välittyy että se kuuluu elämään, niin täytyy olla. Elämä ja aika kulkevat eteenpäin eikä sille mitään voi.

Ja viimeisenä kesänä tapahtui jotain anteeksiantamatonta; minä aloin pelätä merta. Suuret aallot eivät enää merkinneetkään seikkailua, vaan pelkkää pelkoa ja huolta veneen takia ja kaikkien muidenkin veneiden jotka liikkuvat vesillä huonolla säällä. Se oli epäoikeudenmukaista - jopa painajaisunissa meri oli aina ollut pettämätön pelastus; vaara vaanii mutta kun hyppää veteen ja ui pois on turvassa eikä palaa enää koskaan. Tuo pelko tuntui petokselta - omalta petokseltani.

Kirja vei minut mukanaan lapsuuden ja nuoruuden kesiin. Tädilläni ja hänen miehellään on mökki Merikarvialla saaressa, siellä he ovat viettäneet paljon aikaa. Heillä ei ole omia lapsia, joten meitä sisarusten lapsia on viety sinne. Vietin siellä joka kesä viikon joko serkkuni tai kaverini kanssa. Lisäksi olin vanhempieni kanssa viikonloppuja. Aikuisiällä olen käynyt siellä vähemmän, mutta silti paikka on edelleen hyvin rakas ja muistoja herättävä. Jännittävä venematka, kalastaminen, muurinpohjalätyt, savusauna, auringon ottaminen mökin katolla, valtavan korkea kivi jonne oli kiva kiivetä istumaan, suuret laakeat kivet joita pitkin hyppimällä voi kiertää koko saaren, yöllinen aaltojen kohina...

Haru, eräs saari pysäyttää, rauhoittaa, kutsuu nauttimaan elämästä, muistuttaa pienistä iloisista hetkistä. Se on kirja, jota rakastin ja jonka uskon lukevani monta kertaa uudelleen.

Kirjaa rakastavat muutkin, siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Sara, Liisa, Jenni, Mia, Maija ja Katri.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti