Mies pohjoisesta, rakkautta paennut.
Mennyt ulkomaille, tehnyt töitä, ollut rakentamassa laivaa. Tiennyt, että jokin menee vikaan. Vuosia myöhemmin laiva uppoaa vieden satoja ihmisiä syvyyksiin, rakastettu on muuttunut käppyräksi. Viha kytee, kasvaa.
Kuolemaa ennakoiva kamppailu ratkeaa, kun ihminen väsyy yrittämään. On hyvä olla, on rauha. Ja siinä hetkessä, kun keuhkot täyttyvät vedellä ja ruumis muuttuu osaksi syvyyttä, kun se lakkaa olemasta pohjattomuudesta eroon pyristelevä hitunen, siinä hetkessä mieli alkaa kohota korkealle, pienin haurain siivin, läpinäkyvänä.
Se ei tapahtunut oikeasti. Kukaan ei oikeasti kuollut.
Ja siinä se vihdoin on, se mitä on ajanut takaa ja paennut viikkokausia. Istunut valaistussa luokassa ja pelännyt kääntää päätään pimeään, ettei näe siellä mitään olematonta.
Katja Kettu kuvaa Hitsaajassa (WSOY 2008) syyllisyyden ja syyttömyyden välistä ohutta rajaa, jonka jokainen joskus ylittää, tahallaan tai vahingossa. Toisilla on voima tunnustaa, toiset sulkevat silmänsä teoiltaan ja syyttävät muita. Raskain taakka on heillä, jotka tuomitsevat itsensä syyllisiksi. Vain heillä on valta antaa itselleen vapaus. Voimakkain on se, joka antaa anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti