lauantai 17. kesäkuuta 2017

Kaisa Ikola & Minna Kulmala: Hullu luokka

Kaisa Ikola & Minna Kulmala: Hullu luokka
Kirjapaja 1990
72 s.









Riemastuttava Lapsuuteni kirjasuosikit - haaste jatkuu! Vuorossa on yhtä lailla riemastuttava Hullu luokka, saman nimisen sarjan avausosa. Tämän taisin lukea ensimmäisen kerran teinivuosina 1990-luvulla, ja muutamaan kertaan tällä ja viime vuosikymmenellä. Jokainen osa on hulvattoman hauska, mutta suosittelen lukemaan järjestyksessä. Sarja alkaa 8.-luokalta ja jatkuu ysiluokan loppuun. 

Avausosa esittelee meille 8B:n, ihan tavallisen luokan ihan tavallisesta koulusta. On keskinäistä ihastumista ja mustasukkaisuutta, lempeää härnäämistä, lemppari- ja inhokkiopettajia, luokkabileitä... Luokkaan on osunut melkoisia persoonia, joiden kanssa lukijan aika ei käy tylsäksi. Kommelluksia riittää niin koulussa kuin sen ulkopuolella. Sinänsä tavallista, asioita joita voisi tapahtua periaattessa missä koulussa tahansa. Samalla ne ovat niin ihanan yliampuvia ja hauskasti kerrottuja että oksat pois!

Loiva selvisi takapihalle ja tytöt nähdessään kyykistyi roskiksen taa piiloon.
"Nyt mentiin", Anna kuiskasi, ja tytöt kipusivat aidan yli. Loiva puolestaan joutui pakokauhun valtaan ja kiipesi roskalaatikkoon. Hänen jalkansa upposivat vanhaan maksalaatikkoon ja perunankuoret koristivat hänen reppuaan, mutta urhoollisesti nuori vinksahtanut isänmaan epätoivo sulki laatikon kannen.
"Joko sä tiedät, minkä puvun sä laitat naamiaisbileisiin?" kysyi Emilia Annalta.
"Joo, äiti on tehnyt mulle lumikin puvun. Se sopii hyvin, kun mulla on tummat hiukset", Anna valehteli. Todellisuudessa hän kuvaili Pirren pukua, mutta Pirren kimppuunhan hän Loivan tahtoikin.
"Hei, tässähän on roskis, mähän voinkin tyhjätä tähän sen maitopurkin, jota mä en jaksanut koulussa juoda", Emilia innostui. "Se leviää kuitenkin linkkarissa laukkuun. Odotas vähän."
Emilia avasi purkin ja yritti avata kantta.
"Hei, mites tää on näin kireä?" hän kummasteli. Loiva piteli toisella kädellä nenäänsä ja toisella roskiksen kantta kiinni.
"Heittäisit koko purkin sinne", Anna sanoi.
"Ei, kun mun pikkusisko askartelee näistä jotain", Emilia sanoi. "Se tekee kynäpurkkeja ja sellaista. Se munkin kynäteline on sen tekemä. En mä sitä muuten käyttäisi, mut ihan muodon vuoksi. Se haiseekin ihan mädäntyneelle maidolle. Ota kuule tää mun laukku, ni mä ehkä saan tän kannen auki."
Emilia riuhtaisi kantta, ja Loivan oli pakko hellittää otteensa. 
""Mä en oo vielä ihan avrma mun puvusta", Emilia sanoi lirittäessään maitoa Loivan kutreille. "Äiti on aivan hermona, kun pitäis jo ostaa kankaat ynnä muut." Samassa hän vilkaisi roskikseen. "Ei, mutta hei, Juha. Sähän oot kerrankin oikeessa ympäristössäsi. Sori, et me häirittiin sun kotirauhaas... Et kai sä juuri syöny välipalaa, kun tossa on pilaantunut omena?"
"Voi kuule, ootsä itse sisustanut tän huonees?" Anna hihkui. "Ai ku ihanat värit... Ja niin nätti ja tilava..."
Loivan teki mieli ryhtyä väkivaltaisiin toimenpiteisiin, mutta hän ei päässyt mihinkään maksalaatikostaan.

Olen vinkannut tätä ykkösosaa viides- ja kuudesluokkalaisille, ja aika monesti kuuluu kommentti jo kirjan nimen sanomisen jälkeen: "Ihan kun meidän luokka". Eli hyvin on kirja kestänyt aikaa! Nuoremman lukijan on helppo samaistua yläkoululaisiin, ehkä myös ihailla heidän spontaaniuttaan. Aikuislukija voi muistella omia kouluaikojaan, sen aikaisia hauskoja sattumuksia. Kenelläpä meistä ei olisi ollut opettajaa, jonka lempinimi on Lentävä Komeetta tai vastaava, ja kukapa ei olisi nolostellut koulunäytelmässä...

Kokeilkaa itse, jos saatte Hullun luokan jostain käsiinne. Meidän kirjastossa se on, ja pysyy niin kauan kuin minä olen siellä töissä :D 

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan "esikoisteos". Hurjaa olisi jos se olisi jotain muuta, olivathan Ikola ja Kulmala kirjan ilmestyessä vasta 14-vuotiaita!

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi
Karisto 2017
310 s.









Timo Saarto on itselleni uusi kirjailija. Nimenä tietysti tuttu mutta kirjoja en ole lukenut. Kuoleman kuukausi on Saarron kolmas teos, mutta kirjat ovat "yksittäiskappaleita" eivätkä sarjaa, joten ei väliä missä järjestyksessä ne lukee. Eikös ole ihan hyvä aloittaa kolmannesta, niin on jo valmiina pari eikä tarvi odotella niiden ilmestymistä?

Kuoleman kuukausi sijoittuu itsenäistyvän Suomen aikaan, marraskuuhun 1917. Kuukauden aikana tapahtuu monenlaista kuohuntaa niin yhteiskunnassa kuin yksittäisten ihmisten kesken. Poliittiset tapahtumat, yleislakko ja nurkan takana odottava sisällissota heijastuvat henkilöiden arkeen. Elämä on epävarmaa, kukaan ei tiedä mitä huomenna tapahtuu.

Ja sitten on heitä, joiden elämä päättyy kesken. Pikkupoika löytää ruumiin, ja paikalle sopivasti osuva miliisi Leo Waara tarttuu toimeen. Vasta puoli vuotta miliisinä toiminut Waara on tarkkasilmäinen, ja ehtii tehdä havaintoja ennen kuin etsivä osasto komentaa hänet syrjään. Hän on varma siitä, että tapaus ei ole lainkaan niin yksinkertainen kuin mitä etsivät ajattelevat. Samaan aikaan toisaalla etsivän osaston virasta erotettu poliisi Anders Autio lähtee selvittämään kollegansa kuolemaa. Oliko kyseessä onnettomuus vai murha? Kaksi eri tapahtumalinjaa vyöryy liikkeelle ja lähestyy vääjäämättä toisiaan. 

Kaasutehdas oli viime ajat toiminut venäläisten tykkimiesten majoitustilana. Heidät oli vastikään siirretty muualle, ja laitapuolen kulkijat olivat ottaneet paikan omakseen. Anders mietti mitä kaikkea hän tulisi sisällä kohtaamaan. Samalla hän ihmetteli mikä oli vetänyt Rolf Tiaisen tehtaalle.

Lähestyvät askeleet narskuivat pihasoralla. Anders vetäytyi nurkan taakse. Sarana vingahti. Anders kurkisti mutta ehti nähdä vain tummanvihreän päällystakin selkämyksen ennen kuin ovi sulkeutui. Hän hiipi ikkunan luo ja huomasi valon häilähtävän sisällä. Sitten tuli taas pimeää.

Ovi ei ollut lukossa. Anders avasi sen varovasti ja astui sisälle halliin, johon tihkui heikkoa valoa korkeista ikkunoista. Osa ruuduista oli särjetty. Lasinsirpaleet narskuivat hänen kenkiensä alla. Tuuli huokaili vaimeasti työntyessään sisälle hylättyyn tehtaaseen.

Saarto kirjoittaa asioista yksityiskohtaisesti, kuitenkaan hukuttamatta lukijaa pikkuseikkoihin. Ihmisten, ympäristön ja tapahtumien kuvaus on tarkkaa, ja ainakin minun mielelleni hyvin visuaalista. Pääni sisällä näin itseni kulkemassa Helsingin kaduilla, varjoissa, hevosvaunuissa, väkijoukossa...Välillä unohdin lukevani dekkaria vaikka kaikki kerrottu liittyykin kuolemantapauksiin tavalla tai toisella. 

Erityisen paljon pidin Leo Waaran hahmosta. Kuten hän itse toteaa, hän ei ole saanut opastusta rikosten ratkaisuun. Hän on epävarma itsestään ja osaamisestaan niin muiden miliisien, kuulusteltavien kuin tavallisten kansalaisten edessä. Samalla hän on kiukkuinen itselleen epävarmuudestaan. Hyvät kommentit ja erilaiset toimintatavat tulevat mieleen liian myöhään, tilanteen jo mentyä ohi. Silti hän uskaltaa luottaa itseensä, ja jatkaa tapahtuman selvittelyä senkin jälkeen kun etsivä osasto on tehnyt pidätyksen. Varsin sympaattinen hahmo siis! 

Se mikä myös nousee vahvasti esiin, on tarinan yhtenäisyys. Isot tapahtumat ja yksittäiset sanat ovat kaikki toisiinsa limittyviä, ja ennen kaikkea uskottavia. Historialliset faktat taustoittavat tarinaa mainiosti. Lukeminen on toisinaan sekä jännittävää että hauskaa samaan aikaan. Takaa-ajot ovat aina hurjia, mutta entä kun miliisillä on aseen sijasta käytössään vihellyspilli? Tai kun karski, tilanteen jämäkästi haltuunsa ottava mies kuvataan "kahden tikun väliin nostettuna rasvapallona"? Voiko lukija olla ilahtumatta tunnelmankevennyksistä? Minä en. 

Kirja on luettu myös blogeissa Kirjan pauloissa sekä Tarua ja totta. Helmet-lukuhaasteessa se menee kohtaan "tarinassa selvitetään rikos".




lauantai 3. kesäkuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit: Gunnel Linde: Tulta syöksevä äiti sekä muita satuja isistä ja äideistä

Gunnel Linde: Tulta syöksevä äiti sekä muita satuja isistä ja äideistä
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Mamm- och pappsagor (1976)
Kuvittanut Svend Otto S.
Suomentanut Kerttu Manninen
Weilin +Göös 1981
112 s.






Luetaanko tämä? -blogin lanseeraama #lapsuutenikirjasuosikit -haaste jatkuu osaltani kirjalla, jonka luin lapsena monta monituista kertaa. Aikuisena oli hauska huomata, että yhä se löytyi kirjaston kokoelmasta :) Kuten Kiemurakadulla, myös Gunnel Linden kirjassa tavataan kummallisia perheitä.

Kirjan alku on koskettava. Tarinassa Herneäiti ja Keksi-isä, Rusinaäiti ja Naruisä tavataan tyttö ilman vanhempia. Tyttö nimeltä Kuperkeikka asuu ja elää yksin, mutta siitä huolimatta hänellä  on viihtyisää. Kuitenkin hän alkaa kaivata äitiä ja isää, lähinnä siksi kun kaikilla muillakin on. Niinpä hän soittaa noidalle ja kysyy neuvoa. Noidan ohjeiden mukaan hän kerää ainekset äidin ja isän valmistusta varten. Ensimmäiset versiot eivät onnistu, eivätkä toisetkaan, mutta lopulta aineksista tulee juuri sellaiset vanhemmat kuin mitä hän haluaa. 

Myöhemmissä tarinoissa seurataan, mitä tapahtuu noille muille äiti- ja isäversioille. Kyllä hekin onneksi löytävät itselleen juuri oikean asuinpaikan. Yhteistä sekä näille että muille äiti- ja isähahmoille on se, että he ovat jollakin tapaa kummallisia. Myös asunnot ja tavarat ovat joskus hiukan omituisia, sen sijaan lapset ovat suhteellisen normaaleja. 

Linde käsittelee saduissaan asioita, jotka lapsista saattavat tuntua hassuilta mutta jotka aikuislukijassa herättävät monenlaisia mietteitä. Tarina Tulta syöksevä äiti kuvaa, millaiseksi lohikäärmeeksi äiti muuttuu kuukautisten aikaan. Poika joka halusi äidiksi kertoo pojasta, joka haluaa synnyttää lapsen. Epäilemättä nämä ovat lapsilukijan mielestä hassuja juttuja, mutta aikuisen näkökulmasta ne kuvaavat maailmaa syvällisesti, vaikeita asioita välttelemättä. On sisaruskateutta, avioeroja, yksinäisyyttä, piittaamattomia vanhempia... Asiat on kuitenkin esitetty varsin lempeällä tavalla, niin että lukijalle jää lopputuloksesta hyvä mieli. Lapsilukija saa luottoa siihen, että kiemuraiset ja hankalat asiat voivat päättyä hyvin. 

Vappuli ei ollut uneksinutkaan, että heitä voisi olla enemmän kuin kolme perheessä. Heillähän oli kaikkea kolmittain: kolme sänkyä, kolmet parit saappaita, kolme peittoa, kolme tyynyä, kolme hammasharjaa. Miten nyt sitten kävisi? Pitäisikö äidin sängynkin nyt saada lapsi, mietti Vappuli - ei kun vauvasänky tietenkin ja tyynyn pitää saada nukentyyny ja hammasharjan oikein pienen pikkarainen hammasharja, tuommoista ihan lilliputtikokoa. 
Vappulia hymyilytti, mutta äiti ja isä seisoivat siinä ihmeissään.
- Minä tuumin asiaa, sanoi Vappuli. 
Kun äiti ja isä olivat kertoneet, kuinka uuden vauvan saaminen oikein tapahtui, he lähtivät laittamaan päivällistä. Silloin Vappuli muisti appelsiinin ja jatkoi mietteissään sen kuorimista. Se oli kauniin oranssinvärinen appelsiini, jossa oli paksu kuori. Mehukaskin se oli kuin mikä. Kun Vappuli tunki siihen peukalonsa avatakseen sen, appelsiinimehua valui pitkin hänen käsivarsiaan ja tippui kylpyveteen. Vappuli jakoi sen varovasti kahtia. Se ei halunnut avautua, ja kun se vihoviimein aukeni, Vappuli ymmärsi syyn siihen: Appelsiinin sisällä oli appelsiinivauva, kokonainen pikkuappelsiini ison keskellä.
- Olipas hassua, mietti Vappuli. - Se on hieno, mutta mitä minä sillä tekisin?
Ja juuri silloin hän keksi, mitä hän sillä tekisi.
- Minähän syön appelsiinivauvan ja sitten minullakin on vauva vatsassani ihan niin kuin äidillä, hän ajatteli. 

Tätä oli kiinnostavaa lukea aikuisena. Neljännesvuosisata aikaa on kulunut, ja tarinat ovat nyt hyvin erilaisia. Lukiessa palautui mieleen moni hahmo, mutta tapahtumakulkuja en muistanut. Sen tajusin, että lapsena luin ja koin ihan eri tavalla. Nyt monessa kertomuksessa tuntuu haikeita ja jopa surullisia sävyjä, jotka lapsilukijalle ehkä jäävät puhuvien sandaalien, koiriksi muuttuvien isän ja äidin, lentävien mattojen alle. 

lauantai 27. toukokuuta 2017

Tua Forsström: En kväll i oktober rodde jag ut på sjön: dikter

Tua Forsström: En kväll i oktober rodde jag ut på sjön: dikter
Schildts & Söderströms 2012
43 s.









Finladssvenska läsutmaningen on edennyt toukokuuhun, jonka teemana on "poesi tryckt efter år 2002". Tällä kertaa kirjan valinta ei ollut helppo. Kotikirjastossamme ei ole ruotsiksi kuin muutama runokirja, ja ne on painettu haastetta ajatellen liian kauan sitten. Siispä tutkailin tietokannasta Pirkanmaan tarjontaa ja päädyin Tua Forsströmin teokseen En kväll i oktober rodde jag ut på sjön. Valintaperusteena tällä kertaa lähinnä kirjan kaunis nimi ja viehättävä kansi. 

Mörkret, regnet, vänligheten
En kväll med rosor som dalar till bottnen
långsamt en frusen gata i Mejlans en alldeles vanlig kväll

Näin kirja alkaa, ja ainakin minun innostukseni heräsi välittömästi. Yksittäiset sanat ovat kauniita, ja yhdessä ne luovat hyvin visuaalisen ja vahvatunnelmaisen tuokiokuvan. Tulee olo, että lukija on itse sateisella kadulla Meilahdessa. Minulle runon ruusut ovat punaisia, tuoden väriä keskelle pimeää ja jääriitettä.

Avausrunon sanat ja tematiikka toistuvat läpi koko kirjan. Lukiessa on turvallinen olo. On pimeää ja tummia värejä mutta myös ruusuja, jotka minulle ovat tässä aina vaan yhtä kirkkaanpunaisia. On jäätä ja lunta mutta samalla lämpöä, lähdön tunnelmaa ja paluun odotusta. 

(Flicka i gula stövlar)

Det snöade för första gången
den sextonde december i Brunakärr
   väldiga milda flingor som smalt på fläcken
Flickan i gula stövlar sprang längs vägkanten
  och backade försiktigt i sina blöta spår
Det finns kanske platser inom oss där vi inte har varit?
Hon mumlade för sig själv, hon såg så lycklig
  och koncentrerad ut. Vi dras till allt som
besitter en hemlighet, jag skall berätta
  för dig när vi ses. Faller den milda belysningen

Runojen lukeminen ei ole helppoa, ei millään kielellä. Eikä sen tarvitsekaan olla. Yhtä oikeaa tulkintaa ei ole, eikä lukijan tarvitse tietää mitä kirjoittaja on halunnut sanoa. Lukija on vapaa nauttimaan lukemisesta, keskittymään kieleen ja runon kuviin. Tämän kirjan kohdalla tuntui jo kahden ensimmäisen runon jälkeen siltä, että luettuani loppuun aloitan saman tien uudelleen. Forsströn kirjoittaa kaunista kieltä, sanoja joita haluaa makustella uudelleen ja uudelleen. Tunnelma on haikea mutta lämmin, pimeyden ja sateen keskeltä pilkahtelee iloa, valoa ja värejä. Vaikka sivumäärä on pieni, on kyseessä suuri kirja. 

Kesäkuussa seikkaillaan fantasiamaailmassa, joskin lohikäärmeettömässä. Aiheena on "en fantasybok som inte verkar innehålla några drakar". Tähän kohtaan ajattelin lukea Ritva Toivolan teoksen, joka ruotsiksi käännettynä on nimeltään Tomas Björnhjärta. Katsotaan toteutuuko ajatus vai osuuko tielle muita vaihtoehtoja.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro
Alkuperäisteos Sarajevski Marlboro (1994)
Suomentanut Kari Klemelä
Savukeidas 2017
141 s.














1990-luvulla olin teini-ikäinen enkä erityisen kiinnostunut maailman tapahtumista. Sen verran kuitenkin seurasin uutisia ja luin lehtiä, että muistan Balkanin alueen kuohunnan. Siitä kirjoittaa Miljenko Jergović novellikokoelmassaan Sarajevolainen Marlboro

Kokoelman 29 novellia sijoittuvat epävakaaseen Sarajevoon, jossa ihmiset yrittävät elää tavallista elämää. Arjen katkaisevat pommitukset, joilta on koitettava suojautua parhaansa mukaan. Aina se ei onnistu, vaan pommi tai kranaatti vie raajan, talon, ystävän, naapurin... Toisilla on onnea, toisilla epäonnea, toisilla surua, toiset eivät välitä. Arki on sodan runtelemaa, mutta arkea kuitenkin. Räjähdyksiin, vaaraan, pelkoon ja kuolemaan on jouduttu sopeutumaan.

Hän pärjäsi hyvin kaikessa, paitsi että hän hermostui hirveästi, jos häntä kutsuttiin Bobaniksi, Boboksi tai Sloboksi. Silloin hän asettui keskelle katua, puristi rystyset nyrkkiin vihaisena kuin pikkulapsi ja alkoi huutaa: Slobodan, Slobodan, Slobodan. Paikalliset hulttiot oivalsivat heti hänen heikon kohtansa ja alkoivat kiusata kylähullua kaikin mahdollisin tavoin. Lapset juoksivat hänen perässään ja joutilaat nuorukaiset nauroivat kaupan edessä kaljapullo kädessä, kunnes paikalle osui joku vanhempi ja vakavampi ihminen, ajoi välinpitämättömät nuoret pois ja saattoi Slobodanin kotiin.

Viimein hän alkoi muistuttaa kaikkia muita tämän maailman hulluja. Hän oli likainen, resuinen ja aina nälkäinen. Kukaan ei oikeastaan tiedä, millä hän eli äitinsä kuoleman jälkeen, ja ruokkivatko naapurit häntä vai oliko hän sittenkin niin järkevä, että osasi kaivaa itselleen leivänkannikoita roskapöntöistä.

Yhdessä CNN:n ensimmäisistä Sarajevosta lähettämistä sotauutisista näytettiin Slobodania, joka käveli kaikessa rauhassa kaupungilla samalla kun kaikkialle ympärille putosi kranaatteja. Kamera seurasi häntä seitsemänkymmentä metriä ja toimittaja varmaan kuvitteli onnistuvansa ikuistamaan hetken, jolloin räjähdys repii yhden sarajevolaisen kappaleiksi. Slobodan asteli kuvan taka-alalta ja ehti kuvaajan luo, hymyili tälle ja nyökkäsi, mutta ei ruvennut kyselemään tämän sukupuusta vaan jatkoi matkaansa. Hänen valtavan selkänsä takana putoili yhä kranaatteja, ja uutistoimittaja kertoi samana iltana hiukan pettyneenä katsojille, että jotkut sarajevolaiset ovat tällaisia hullunrohkeita tyyppejä.

En tunne balkanilaista kirjallisuutta oikeastaan ollenkaan, enkä tiedä onko sitä käännetty kuinka paljon. Savukeidas on kyllä tehnyt kulttuuriteon kustantaessaan Sarajevolaisen Marlboron, antaessaan lukijoille mahdollisuuden kurkistaa alueen kulttuuriin ja historiaan.

Novellit ovat lyhyitä, vain muutaman sivun mittaisia, mutta ne kertovat suuria tarinoita yksittäisten ihmisten elämästä. Maailma on hiukan vinksallaan; se ei ole epäuskottava mutta joku siinä hiertää, hyvällä tavalla. Mukana on huumoria, mutta paljon myös absurdeja juttuja. Tulee olo että huvittaa mutta voikohan tälle nauraa. Huumori tekee sen, että traagiset ihmiskohtalot tuntuvat vähemmän traagisilta. Samalla voi tuntua siltä, että lukijana pitäisi pystyä olemaan empaattisempi, kun henkilöhahmoille kuitenki tapahtuu ikäviä asioita. 

Sarajevolainen Marlboro on luettu myös Kirjavinkeissä. Se sopii lukuhaasteisiin, Helmet-lukuhaasteessa kohtaan "kirjan kannessa on eläin" ja Kirja joka maasta - haasteeni kohtaan Kroatia.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Baletissa: Voima - neljä suomalaista koreografia Kansallisbaletissa

Kuva: Mirka Kleemola
Kevään viimeinen teatteriretki suuntautui Kansallisbalettiin, jossa kausi huipentui visuaaliseen ilotulitukseen nimeltä Voima - neljä suomalaista koreografia. Neljän huippukoreografin teokset tarjosivat iloa kaikille aisteille.

Ilta alkoi Susanna Leinosen Breaking the Furylla, joka kuvaa ihmisen kohtaamisen vaikeutta, niin kahdenkeskistä kuin yhteisössä tapahtuvaa. Alku on tyrmäävän tehokas: yksinäinen hahmo näyttämön takaosasta suunnatussa valossa. Pian nähdään häivähdyksiä muistakin, jotka kuitenkin vilahtavat näkökentässä vain nopeasti. Seuraava hahmo ryömii punaisessa puvussa, punaisella matolla, kohdaten kolme muuta punaisissaan. Pian punainen sekoittuu musta-valkoiseen, kieputtaen yleisön mukaan vauhdikkaaseen kierteeseen.

Erika Vilander. Kuva: Mirka Kleemola 

Breaking the Fury on pitkästä aikaa esitys, jossa projisoinnit (joista vastaa Jouka Valkama) sulautuvat esityksen osaksi täysin luontevasti. Olen usein aika skeptinen videon käyttöön, johtuen aika monista katselukokemuksista joissa en ole tajunnut niiden merkitystä esitykselle. Tässä ne limittyivät tanssijoiden liikehdintään tehostaen tunnelmaa ensisestään. Esitys kaikkinensa on todella intensiivinen

Väliajan jälkeen vuorossa on Valse Triste, Jyrki Karttusen luoma kuvaus kuolevan naisen, äidin, unesta jossa kaikki on mahdollista.

Tiina Myllymäki. Kuva: Mirka Kleemola
Tiina Myllymäen tulkitsema äiti saa seurakseen joukon varjoja sinisissä kimallepuvuissa. Sinisävyisissä tanssiaisissa huonekalut leijuvat, karkaavat ulottuvilta. Kaikki on mahdollista - vai onko se sittenkin vain harhaa?

Kuva: Mirka Kleemola
Virpi Pahkisen Cantus Arcticus on "teos orkesterille ja joutsenille". Näin siksi, että Einojuhani Rautavaaran musiikki on paitsi soitettua musiikkia myös nauhoitettua joutsenten ääntelyä. Alussa kuitenkin nähdään joutsenten sijaan Suo, jota eilen tulkitsivat Pauline Simon ja Pontus Sundset. Ja voi mitä nähtiinkään! En voinut välttyä ajatukselta, että jos miesten voimistelulistalla olisi rytminen voimistelu, tällaista se olisi. Mietin, että tässä olisi aivan ihanteellinen permanto-parivoimisteluesitys olympialaisiin. Käsittämättömän hienoa yhteispeliä!

Pauline Simon ja Pontus Sundset. Kuva: Mirka Kleemola
Toisessa osassa valloillaan on Melankolia, samaan aikaan vahva ja herkkä, eilen Nikolas Koskivirran tanssimana. Melankoliaa seuraa joutsenten muutto, jossa nähdään hienoa ryhmädynamiikkaa. Pidän paljon tällaisesta, jossa jokainen pienryhmä tekee omaa koreografiaansa, kuitenkin välillä sulautuen yhteen.

Toisen väliajan jälkeen vuorossa on Jorma Uotisen Jord. Sen näin ensi kertaa viime keväänä osana Liikkeen legendat - kokonaisuutta. Silloin itkin alusta loppuun, olin niin helpottunut ja onnellinen siitä, mitä "minun musiikilleni" on tehty. Paljon hidasta ja staattista liikettä, kiireettömyyttä. 

Kuva: Sakari Viika
Tällä kertaa itkin myös, tosin vain kappaleet 1 ja 3 (The Unforgiven ja Farewell). Ensimmäisen osalta en osaa selittää miksi. Ehkä olin vaan niin onnellinen saadessani katsoa tätä toiseen kertaan livenä. Kolmannen kohdalla ajatukset menivät Kristaan ja Ullaan, siihen kuinka vaikea on hyväksyä kahden bloggaajakollegan menehtymistä. Kuinka vaikea on käsittää, että emme tapaa enää, emme iloitse yhdessä kaikista mahtavista kirjoista. 

Antti Keinänen ja Ilja Bolotov. Kuva: Sakari Viika
Katsotaan jos Jord tulee nähtäväksi vielä kolmannen kerran, josko silloin pääsisi kuivin silmin... Edelleen tykkäsin liikekielen jykevyydestä ja vahvasta tunnelatauksesta. Punainen väri ei tässä ole aggressiivinen vaan pikemminkin rauhoittava, paikalleen juurruttava.

Voimaa on jäljellä vielä kaksi esitystä, ensi viikon keskiviikkona ja lauantaina. Keskiviikon esitys on nähtävissä Stage24:n kautta. 

Voima - neljä suomalaista koreografia
Musiikinjohto Ainars Rubikis

Breaking the Fury
Koreografia Susanna Leinonen
Musiikki Kasperi Laine
Musiikin sovitus Jonas Nydesjö
Puvut Erika Turunen
Valaistus Mikki Kunttu
Projisoinnit Jouka Valkama

Valse Triste
Koreografia Jyrki Karttunen
Musiikki Jean Sibelius
Puvut Erika Turunen
Valaistus ja lavastus Kalle Ropponen

Cantus Arcticus
Koreografia Virpi Pahkinen
Musiikki Einojuhani Rautavaara
Lavastus Juho Lindström
Puvut Erika Turunen
Valaistus Tobias Hallgren

Jord
Koreografia Jorma Uotinen
Musiikki Apocalyptica
Lavastus ja valaistus Mikki Kunttu
Puvut Erika Turunen






tiistai 16. toukokuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet

Mila Teräs: Jäljet
Karisto 2017
285 s.









Nostan kasvoni peiliin, vaikka itseään on kaikkein vaikeinta katsoa. Peilissä kaikki on avoinna, suojattomana niin kuin sanat, jotka lausuu yön hiljaisuudessa silloin, kun luulee, ettei kukaan kuuntele.

Mila Teräksen Jäljet on tai oli minulla yksi kirjakevään odotetuimmista, eikä suotta. Loppuvaiheessa harmittelin kun kirjasta on varaus ja joudun palauttamaan sen kirjastoon; olisin halunnut lukea hitaammin, nauttia jokaisesta sanasta. Eipä silti, olen vakuuttunut siitä että tämä on yksi niistä kirjoista, jotka luen uudelleen ja uudelleen.

Jäljet on koskettava, häikäisevän ja riipaisevan kaunis tarina Helene Schjerfbeckistä. Kertomus alkaa vuodesta 1945, Saltsjöbadenista, jossa ikääntynyt taiteilijatar elää sotaa paossa. Hän  käy mielessään keskustelua kollegansa Helena Westermarckin kanssa, muistellen pitkää elämäänsä. Saltsjöbadenista hypätään lapsuuteen 1860-luvulle, josta hivuttaudutaan läpi vuosikymmenien, läpi sairauksien ja kylmän ja nälän, kuljetaan tie taideopiskelijasta taiteilijaksi, koetaan rakkautta ja syvää ystävyyttä mutta myös pelkoa ja katkeruutta, Ollaan Helsingissä tai Hyvinkäällä, Pariisissa tai Bretagnessa, St. Ivesissä, missä milloinkin... Aina välillä piipahdetaan vuodessa 1945, josta käsin Schjerbeck tutkailee mennyttä ja toisaalta ennakoi mitä lukijalle seuraavaksi kerrotaan.

Punnitsen miestä katseellani. Hänen olemuksensa vaikuttaa vilpittömältä kuin mänty tai sininen taivas tänään, ja niin minä räpäytän silmiäni:
- Mutta voisimmehan katsoa, onko salkussani edes jokunen luonnos.
Hitain liikkein alan hakea töitäni, myös niitä maalauksiani, jotka kiertävät huonettani seinään päin käännettyinä.
Onpa niitä kertynyt. Hiljaisia hyräilyjä, huomautuksia, äkillisiä parkaisuja. Kuvien virta on ollut katkeamaton. Mutta kukapa töitäni olisi kaivannutkaan, ymmärtänyt kaikkia merkillisiä sävelmiäni. Kotiin on jäänyt kaikki se, mitä en ole lähettänyt Taideyhdistyksen arpajaisiin tai jättänyt Kahlrothille myytäväksi.
Herra Stenmanin katse siirtyy hiljaa taulusta toiseen. Onko hän pettynyt? Ehkä hänen uskonsa minuun hiipuu - 
Nyt hän ainakin näkee, mitä roskaa työni ovat!
- Ei teidän ole pakko ottaa mitään, sanon. - Ehkä niin olisi viisaampikin. 
- Mutta nämähän ovat aivan lumoavia! Stenman hengähtää. - Näyttäkää lisää. Neiti, teidän täytyy näyttää minulle lisää.
Käännän esiin Halkopojan. Maalasin sitä lähes kaksi vuotta enkä sittenkään saanut esiin sitä, mitä etsin.

Aivan lumoava on myös tämä kirja. Teräs kirjoittaa huikean kaunista kieltä, hiottua, viipyilevää. Se maalaa eteemme niin hailakoita kuin värikylläisiä maisemia ja ihmisiä. Jokainen sana on punnittu, paikallaan. Yhtä taidokkaasti on myös jätetty kertomatta asioita, jätetty väliin vuosia, annettu lukijan mielikuvitukselle tilaa. Helposti tästä olisi varmasti saanut 500-sivuisen järkäleen, mutta parempi näin. 

Olen aiemmin todennut Raija Orasen Ackte!-kirjan kohdalla, että on aina riski kirjoittaa fiktiivistä tarinaa todellisesta henkilöstä. Oranen onnistui, ja niin tekee Teräskin. Jostain syystä olin kuitenkin  jo etukäteen varma, että Jäljet on loistava kirja. Aloitin lukemisen luottavaisena, ilman minkäänlaista pelkoa siitä, että meneekö kuvani Schjerfbeckistä pilalle. Ei mennyt, ja ilokseni voin todeta olleeni oikeassa. Jäljet on loistava, siinä toimii ihan kaikki.  

Repäisen kuvan paikoiltaan. Jos vielä kesäkuussa olin puu, joka huojui kukassa, nyt oksani ovat kuivuneet. Olen musta ja lehdetön.
Ehkä minun pitäisi kuolla kokonaan, pudota maahan kuin kuihtunut lehti, kadota hiljaa niin kuin lintu metsässä.
Kaikki on niin epävarmaa, elinpäivät varsinkin.
Suussani on alkanut maistua syksy.

Muutama muukin bloggaaja on ehtinyt lukea kirjan, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Leena Lumi, Mai Laakso, Maria, Jane sekä Tea. Linja on selvä, kaikki ovat lumoutuneet!

Helmet-lukuhaasteeseen laitan tämän kohtaan "toisen taideteoksen inspiroima kirja". Lähtölaukaus kirjalle on ollut Schjerfbeckin omakuva, jonka Teräs näki vuonna 2012. Voi onni, onni että hän kävi katsomassa juuri tuon näyttelyn!