torstai 20. heinäkuuta 2017

Bloggari-isku: Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Älskaren från huvudkontoret (2015)
Suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2017
507 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale






Viikon päästä tärähtää! Moskova Noir - sarjasta tunnetun Camilla Greben uutuusjännäri Kun jää pettää alta ilmestyy. Ilokseni pääsin mukaan kirjasta tehtävään blogi-iskuun :)

Tykkäsin Moskova Noirista, joten odotukset uutuutta kohtaan olivat kovat. Ihan ne eivät täyttyneet, mutta pääosin pidin lukemastani. 

Tarinaa seurataan kolmen keskeisen hahmon näkökulmasta kahdessa eri aikatasossa. On Emma, nuori vaatemyyjä, joka rakastuu liikeketjun toimitusjohtajaan. Hän on onnensa kukkuloilla, kunnes tulee kihlajaisilta. Kaikki on kotona valmista, mutta Jesperiä ei näy. Ei sinä iltana, ei seuraavana, ei ollenkaan. Mitä on tapahtunut? 

Peter on poliisi, joka saa tutkittavakseen murhan. Jesperin kotoa on löytynyt raa'asti murhattu nainen. Kuka hän on, ja missä on Jesper? 

Hanne on psykologi ja profiloija, joka kutsutaan mukaan tutkintaryhmään. Hänellä ja Peterillä on yhteistä historiaa, eikä yhteistyö suju erityisen luontevasti. On kuitenkin keskityttävä saamaan murhaaja kiinni, koska on mahdollista että uhreja tulee lisää.

Aikataso ei vaihtele paljoa. Nykyhetkessä ollaan Peterin ja Hannen mukana, kun taas Emmaa seurataan kaksi kuukautta - kaksi viikkoa aiemmin. Ratkaisu on kenties hieman erikoinen mutta toimiva. Lukija tietää - tai luulee tietävänsä - Emman kautta asioista enemmän kuin poliisi, mutta saa huomata että poliisitutkinta tuo aiemmin kerrottuun uusia savyjä. Asiat saattoivat ensituntumalta vaikuttaa yksinkertaisilta, mutta sitä ne eivät suinkaan ole. Pieniä yllätyksiä tulee pitkin matkaa, koukuttaen lukemaan eteenpäin. 

Koska Orre on yhä kateissa, vaikuttaa entistä todennäköisemmältä, että hän murhasi kotoaan löytyneen naisen - ja näin ollen riisti myös Calderónin hengen. Mutta muutaman varastetut stringit ja häikäilemätön käytös töissä eivät vielä riitä todisteiksi siitä. Meidän pitää löytää yhteys miesten välillä, ja jos sellainen on, saamme kyllä kaivettua sen esiin, vaikka meidän täytyisi kartoittaa heidän viheliäinen elämänsä viimeistä piirtoa myöten.

Yhtäkkiä huomaan tutun synkkyyden ja lannistuneisuuden heräävän. Olen kyllästynyt tällaisiin kimurantteihin juttuihin, joissa etsitään epäillyn ja uhrin välistä yhteyttä. Kymmenen vuotta sitten olisin saattanut sanoa, että ne ovat mielenkiintoisimpia ja haastavimpia tapauksia, joihin taitava rikostutkija voi kyntensä iskeä, mutta nyt tunnen vain lamauttavaa uupumusta. Minun tekisi mieli ostaa sixpack ja painua kotisohvalle katsomaan urheilua. En usko, että kukaan muu kuin toinen poliisi voi ymmärtää, kuinka paljon työtä ihmiselämän kartoittaminen vaatii. Kuinka monta sataa tuntia uppoaa kuulusteluihin, erilaisten rekisterien penkomiseen ja paperisotaan ennen kuin kuva kirkastuu ja olennaiset asiat nousevat esiin.

Ja sitten on vielä Hanne.

Miinuspuolia kirjassa on vain pari. Mielestäni siinä ollaan liian paljon Emman mukana, varsinkin vaatekaupassa, jossa hän lähinnä jaarittelee työkavereittensa kanssa. Vähempikin olisi riittänyt. Samoin joitain hänen menneisyytensä asioita puidaan useammassa kohtaa. Osittain tästä johtuu toinen miinus eli se, että trilleriksi kirja on harvinaisen vähän jännittävä. Aika paljon ollaan myös Peterin menneisyydessä, lapsuudessa asti. Varsinaista poliisintyötä kuvataan melko vähän.

Kun jää pettää alta olikin minulle enemmän yhteiskuntakuvaus kuin jännäri. Siinä se onnistuu mainiosti. Nähdään vilauksia niin vakavasta sairaudesta, mielenterveysongelmista, epäonnistuneesta vanhemmuudesta kuin lapsen kuolemasta. Mikään niistä ei nouse hallitsevaksi vaan ne limittyvät tarinaan hienosti. Iso plussa on se, että päähenkilöiden suurimmat ongelmat eivät liity päihteisiin. Ihan riittävästi on ollut viime aikoina huume-, pilleri- ja uhkapeliriippuvaisia poliisihahmoja! Mielenkiintoista on myös lukea poliisien (ja muidenkin) rikkinäisistä perheistä kuvattuna niin, että ongelmat johtuvat jostain muusta kuin poliisin epäinhimillisistä työajoista. 

Mietin, onkohan tässä kyseessä sarja. Lopetus antaa mahdollisuuden jatkoon, mutta toisaalta tämä toimii myös yksittäisenä kirjana. Ei se ole ainakaan tyypillinen johdanto, jossa asiat jäisivät pahasti kesken ja auki, kun suuri osa ajasta esitellään henkilöhahmoja. Siitä myös annan tälle plussan, että hahmoja on melko vähän. He kaikki jaksavat kiinnostaa, ja ainakin minulle jäi olo että haluaisin lukea heistä, varsinkin sivuhenkilöistä, lisää. 

Kirjasta on video täällä.




tiistai 18. heinäkuuta 2017

Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa

Matti Rämö: Polkupyörällä Islannissa
Valokuvat ja kartat Matti Rämö
Piirrokset Cira Almenti
Minerva 2013
327 s.







Kolme viikkoa kotiinpaluusta, ja Islanti-fiilistely jatkuu ja pahenee :) Haalin kirjastosta Islanti-aiheisia kirjoja, joista ensimmäisenä luettavana oli Polkupyörällä Islannissa. Olen lukenut tämän aiemmin, kuten muutkin Rämön pyöräilykirjat, osan siis jo kahteen kertaan. Halusin palata tähän, koska halusin sekä muistella omaa reissua että tutkailla, kuinka paljon olemme ajaneet samoja teitä ja käyneet samoissa kohteissa. Toki kokemukset ovat hurjan erilaisia johtuen eri kulkupeleistä.

Meidän reissu kulki saarta myötäpäivään, Rämö polki vastapäivään. Hänellä oli siihen taktinen syy; jos aikaa jäisi loppupäässä, olisi mahdollista pysähtyä Länsivuonoilla. Hän siis koki kultaisen kierroksen turistihelvetin jo heti matkan aluksi. 

Kirjaa oli varsin hauska lukea, joskin välillä tunsin myös syvää myötätuntoa. Voin kuvitella millaista on polkea vastatuuleen, me kun välillä tuumasimme yöllä että onneksi meitä on teltassa neljä ettei se karkaa tuulen mukana! Rämö lienee ikuinen optimisti, koska löytää tuulestakin jotain hyvää; sen avulla telttaa voi lennättää kuin leijaa :D Toiminee mainiona sijaistoimintana sille, kun ei huvittaisi jatkaa matkaa tietäen että tuuli on oleva vastainen. Tämän tilanteen, kuten muutaman muunkin, Cira Almenti on kuvittanut hupaisalla tyylillään. 

Ennen lähtöä lisään ajovaatetusta. Nousen kohmeisena satulaan, mutta kiipeän itseni lämpimäksi puolen kilometrin mäessä heti Laugarbakkin jälkeen. Ylhäällä kohtaan sitten viiman uudestaan, eikä puhuri anna armoa, kun se pääsee pieksemään avaraa maisemaa. Päivän neljäs ja viides vastatuulitunti sujuvat tasaisessa harmaudessa. Yritän lohduttautua sillä, että tänään ei kuitenkaan ole satanut paria eksynyttä pisaraa enempää. Tauolla lähetän tekstiviestin Suomeen maantieteilijäystävälle Raimolle ja kerron vakaana käsityksenäni, ettei polkupyörä sittenkään ole oikea väline Islannin tutkimiseen.

Oma kokemukseni on, että Suomeen palattua minkäänlainen heinäkuinen tuuli ei tunnu ollenkaan yhtä kovalta ja kylmältä, kuin mitä on kesätuuli Islannissa. Ja me olimme kuitenkin ison osan päivistä joko autossa tai kuumassa lähteessä / uimahallin lämpöaltaassa! 

Olen tainnut aiemminkin sanoa, että Rämön pyöräilykirjojen lukeminen on jotenkin terapeuttista, rauhoittavaa. Vaikka matkoilla tulee pieniä vastoinkäymisiä, on kirjojen perusvire innostunut. Kaikissa välittyy onni siitä, että on tullut lähdettyä. Onnellisuus siitä, mitä kaikkea näkee ja kokee. On erilaisia maisemia ja kulttuureja, joihin tutustuessa ehtii samalla tutkailla omaa elämäänsä. Lukijana minä ainakin teen niin. Miten itse selviäisin missäkin paikassa, missä olen käynyt ja mihin haluaisin mennä, olisiko minulla rohkeutta lähteä tiettyihin maihin ja oloihin, pystyisinkö olemaan yksin pitkiä aikoja, missä menen elämässäni nyt, osaanko nauttia hetkestä, olenko sovussa itseni kanssa...

Tuuli on tyyntynyt, ja kuuntelen kosken rauhoittavaa kohinaa, kun viimeistelen majaani yökuntoon. Lampaat kuljeskelevat vähän matkan päässä. On niin rauhallista. Jään kuuntelemaan, kuinka vesi solisee kivikossa eteenpäin tasaisen vauhdikkaasti. Seisten tuijotan joen juoksua, sen loivaa kumpuilua uomanpohjan kivivaipan yli. Ylängön lumisista lammikoista ja pikkujärvistä ja puroista vetensä keräävä virta kulkee, niin kuin se on kulkenut jo kauan, se solisee niin kuin se on solissut satoja, ehkä tuhansia vuosia. Hienon hienona aallokkona, joka välillä kasvaa ja voimistuu ja sitten tasoittuu uudestaan. Ajatukseni tyhjenevät hitaasti, ja mieleni jää kosken kulkuun. Kuulun tähän maisemaan. Olen osa sitä. Tasaista kohinaa. Pehmeää kohinaa. On hiljaista, syvän hiljaista. Hiljaisuus kulkee kohinan mukana. On niin hyvä olla. Aika pysähtyy. On rauhallista. Olen kotona. Olen perillä. Olen perillä!

Hienon hienoa tekstiä! Lukekaa kaikki tämä kirja.

Loppuun on pakko laittaa vielä pari tunnelmakuvaa, tulivat mieleen kirjoittaessani jälkimmäistä sitaattia:





Helmet-lukuhaasteessa tämä menee ehdottomasti kohtaan "kirja 'kertoo sinusta'". Pyöräilykokemukseni pitkien matkojen osalta rajoittuu tämänvuotiseen Pirkan pyöräilyyn, mutta maantiepyörä on ostoslistalla. Sillä saa juoksutreeniin vaihtelua, ja kun saa totutettua takapuolen satulaan niin mikä ettei tule mentyä pyöräilevien kavereiden kanssa pitemmille retkille. Kävellen on jo käyty vaeltamassa, ja sitä harrastettiin vähän Islannissakin. Maisemat, se että voi olla seurassakin hiljaa, kiireettömyys...








perjantai 14. heinäkuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit: Gösta Knutsson: Nalle Karvatassu

Gösta Knutsson: Nalle Karvatassu
Sisältää kirjat Nalle Karvatassu lähtee maailmalle (1949), Nalle Karvatassu panee toimeksi (1950) ja Nalle Karvatassu ja Ruttana (1952)
Ruotsinkieliset alkuperäisteokset Nalle Lufs (1949), Nalle Lufs i farten (1950) ja Nalle Lufs och Skrutten (1952)
Suomentanut Terttu Liukko
Gummerus 2006
319 s.





Lapsuuteni kirjasuosikit - haasteessa on vuorossa iki-ihana Nalle Karvatassu, muistattekos sellaista hahmoa? Karhua, joka eräänä päivänä ei löydä äitiään, lähtee kotimetsästä, hyppää junaan ja matkustaa kaupunkiin? Junassa hän tapaa Laila-tyttösen, josta on hänelle melkoisesti apua. Vaikka on puhuva karhu, ei ole helppoa selvitä ihmisten kanssa. Metsässä kun ei ole kerrottu junamatkustamisesta, pöytätavoista, ostosten tekemisestä ynnä muusta. Vaikka Laila ja tämän isoäiti ovat Nalle Karvatassun apuna, ovat päivät täynnä kommelluksia. 

- Nalle Karvatassu! huusi Laila vajoten ihan neuvottomana vanhaan nojatuoliin.
- Nalle Karvatassu! hän sanoi vielä kerran. - Onko sinusta tullut poliisi?
- Selvä se, sanoi Nalle Karvatassu. - Poliisi Kypärä on saanut virkavapautta. Lain nimessä. 
Torvensoittaja nauroi ja heilutteli vimmatusti korviansa. Mutta Laila oli totisen näköinen. 
- Nalle Karvatassu! sanoi hän yrittäen saada äänensä ankaraksi. - Oletko sinä sulkenut poliisi Kypärän putkaan?
Nalle Karvatassu katseli muualle.
- Jompikumpi meistä piti panna lukon taakse, sanoi Nalle Karvatassu. - Minusta sopi paremmin, että hänet suljettiin sinne. Enhän minä muuten olisi voinut tilata hunajapurkkeja!
- Millä sinä olet maksanut kaiken tämän hunajan, Nalle Karvatassu? kysyi Laila.
- En millään, vastasi Nalle Karvatassu. - Minun piti valita tahdoinko maksaa vai panna laskuun, ja annoin niitten panna laskuun, selvä se!
- Kuka on kaatanut mustetta joka paikkaan, Nalle Karvatassu? kysyi Laila.
- Ai tuota sinistä sotkua, sanoi Nalle Karvatassu. - Joo, se valui ihan itsestään, minä vain sorkin vähän sitä pulloa
- Ja kuka on antanut sinulle luvan pukeutua poliisiksi, Nalle Karvatassu? jatkoi Laila.
- Mutta täytyyhän jonkun olla poliisi, kun oikea poliisi istuu putkassa, sanoi Nalle Karvatassu. 

Nalle Karvatassu on samaan aikaan hassu ja surullinen hahmo. Hän vähän häpeilee tietämättömyyttään ja aiheuttamiaan sekaannuksia, mutta onnistuu kääntämään asiat parhain päin. Lukijalla on kuitenkin koko ajan luotto siihen, ettei Nalle Karvatassu tee vahinkoa ilkeyttään, hänelle nyt vaan sattuu yhtä ja toista. Aika iso osa on ihmisten aikaansaannoksia, he kun monesti hätääntyvät karhun nähdessään. Tämä on myös melkoisen viisas hahmo. Esimerkiksi tilanteessa, jossa Laila ihmettelee ettei Nalle Karvatassulla ole matkatavaroita, tämä vastaa: "Voihan hammaspaidan ja yöharjan aina saada lainaksi. Pääasia kai on että itse sattuu olemaan mukana!" Laila puolestaan on samanoloinen pikkuvanha tyttö, kuin monissa vanhoissa lastenkirjoissa nuo noin 10-vuotiaat tytöt ovat (Tiinaa lukuunottamatta). Aina hillitty ja järjestyksestä huolehtiva. Saapa hänkin elämäänsä vauhtia uuden kaverin myötä! :)

Luin kolmen kirjan yhteisniteen, ihan vahingossa, kas kun en muistanut yksittäisten kirjojen nimiä. Enpä juuri muistanut tapahtumiakaan, ihan vaan joitain yksittäisiä juttuja. Muistan kuitenkin lapsuuden kirjastokäyntejä, ja muistan lainanneeni näitä kirjoja useamman kerran. Lapsena huomio kiinnittyi enemmän humoristiseen puoleen, varsinkin siihen kuinka hassua oli kun Nalle Karvatassu sanoo monet sanat väärin. Nyt aikuisena tarinasta löytyy myös se melankolinen vire, äidittömyys, erilaisuus, syyttäminen ja tuomitseminen ennen kuin kaikki asiaan liittyvät jutut ovat tiedossa... Onneksi sähellykset selvitetään ja sekä Nalle Karvatassu että lukija voivat jatkaa hyvillä mielin eteenpäin, kohti uusia seikkailuja. 

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Jussi Adler-Olsen: Selfies

Jussi Adler-Olsen: Selfies
Tanskankielinen alkuperäisteos Selfies (2016)
Ruotsiksi kääntänyt Leif Jacobsen
Albert Bonniers Förlag 2017
470 s.







Luin aikoinaan Jussi Adler-Olsenilta siihen mennessä suomennetut kirjat, niitä taisi olla silloin kaksi. Vanki on edelleen yksi parhaimmista ja jännittävimmistä kirjoista mitä olen lukenut. Sen jälkeen olen lukenut kaiken ruotsiksi käännettynä, koska suomennokset ovat tulleet ainakin pari kirjaa jäljessä. Nyt en ole enää varma missä mennään, voi olla että seitsemäs osa Selfies on jo seuraavana suomennosvuorossa.

Pääsemme jälleen osasto Q:n matkaan selvittämään henkirikoksia. Tällä kertaa tilanne on tavallista hankalampi. Tilastot näyttävät, että Q:n selvitysprosentti on kovin alhainen, joten osastoa uhkaa lopettaminen. Lisäksi tiimiläisistä Rose sairastuu tavalla, joka järkyttää kaikkia. 

Kööpenhaminassa tapahtuu joukko vakavia rikoksia, jotka työllistävät koko poliisilaitosta. Alunperin osasto Q tutki vanhoja selvittämättömiä rikoksia, mutta nyt he joutuvat tai pääsevät tonkimaan myös uusia juttuja. Toki yksi niistä, vanhan naisen murha muistuttaa kymmenen vuotta vanhaa tapausta. Lisäksi listalla on autoilija, joka ajaa nuorten naisten yli, sekä yökerhon ryöstö jonka yhteydessä sattuu ampumistapaus. Erilaisia rikoksia, erilaisia uhreja, erilaisia rikospaikkoja - mutta mikä on se yhteinen nimittäjä? Entä mitä Carl ja Assad voivat tehdä auttaakseen Rosen takaisin elämän valoisalle puolelle?

"Vad vill du helst göra idag, Assad? Traska runt med Gordon i kvarteren bakom Kongens Have och kolla upp ställen där Rigmor Zimmerman kan ha viftat med sina många kontanter eller försöka hitta en anställd eller en före detta anställd på stålvalsverket, som känner till omständigheterna kring Roses fars arbetsplatsolycka?"
Assad såg på honom med tunga ögon. "Tror du inte jag fattar vad du håller på med, Carl? Eller är jag en kamelko som blivit av med sin kalv?"
"Öh, jag är inte säker på..."
"När en kamelko sörjer slutar den ge di och lägger sig istället platt på marken, och inget i hela världen kan få liv i den igen. Om man inte ger den ett rejält rapp i röven."
"Öh..."
"Det sista såklart, Carl."
Nu hängde Carl inte med alls.
"Jag hittar den här mannen på stålvalsverket, okej? För det där med Gordon kan du glömma. Han gick den rundan redan igår, strax efter att vi varit hos Mona. Sa han inte det?"

Kuten kaikki osasto Q -kirjat, tämäkin on erittäin hyvä. Pidän erityisesti kirjan huumorista. Ainakaan vielä en kyllästy Assadin kamelivitseihin :) Huumori on paikoin myös yllätyksellistä. Sen verran teen juonipaljastusta, että palvelutalossa asuva Carlin ex-anoppi haluaa hänen apuaan selfieiden ottamiseen, muun muassa kysyen että missä vaiheessa hän (siis ex-anoppi) riisuu vaatteet :D 

Dekkarimaailman jatkuvasti raaistuessa on kivaa lukea nopeista ja vähäverisistä rikoksista. Kolari, ampuminen, isku päähän  - ei tarvita verellä mässäilyä eikä irtonaisia raajoja koukuttamaan lukijaa. Rikospaikoilta ei tarvitse löytyä ihmisverellä kirjoitettuja viestejä, joiden tulkitsemiseen tarvitaan milloin Raamattua, milloin symboliopasta tai koodikirjoituksen tulkitsijaa. On ihanaa vaihtelua, että moni asia saa valaistusta ihan vaan puhelinsoitolla tai ihmisiä tapaamalla. Asiat selviävät hitaasti mutta varmasti, ja tutkijoilla on jopa aikaa mennä kotiin. Carlin kannalta asiassa on tietysti myös se puoli, että hänen luonaan asuu halvaantunut ex-poliisi Hardy, jonka älyssä ei ole vikaa. Carl siis pystyy kotonakin pohtimaan asioita eri näkökulmista ja saa Hardylta tuoreita ajatuksia. 

Sarja on ollut tasaisen vahva, tähän mennessä ei ole yhtään heikkoa osaa. Adler-Olsen kuvaa kaikissa kirjoissaan tanskalaista yhteiskuntaa, niin että se nousee oikeastaan yhdeksi päähenkilöksi. Selfies-kirjassa se on ihmisten tapa kustantaa elämänsä sosiaaliavustuksilla, halveksien tavallisia töitä ja haaveksien helposta rahasta.

Helmet-lukuhaasteessa Selfies käy kohtaan "kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas ihminen". 

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Ritva Toivola: Tomas Björnhjärta

Ritva Toivola: Tomas Björnhjärta
Suomenkielinen alkuperäisteos Tuomas Karhumieli (2009)
Ruotsiksi kääntänyt Berndt Zilliacus
Idun 2014
216 s.







Kesäloma sotki aikatauluja pahasti, ja siksi ehdin vasta nyt kirjoittaa Finlandssvenska läsutmaningenin kesäkuun kirjasta. Aiheena oli "en fantasybok som inte verkar innehålla några drakar" eli lohikäärmeetön fantasiakirja. Kotikirjastostani löytyi Ritva Toivolan Tomas Björnhjärta. Se ehkä hyväksytään haasteeseen, vaikka onkin alunperin kirjoitettu suomeksi.

Lohikäärmeitä tarinassa ei ole, sillä Tomas Björnhjärta sijoittuu kansanperinteestä juontavaan suomalaismaailmaan. Päähenkilö Tomas on saanut rengin paikan Kärrabodan kestikievarista. Hän viihtyy työssään ja pitää uudesta asuinpaikastaan. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hän saa huone- ja työkaverikseen Grimin, ison ja ilkeän miehen. Grim ottaa Tomaksen hampaisiinsa ja osoittaa kaikin tavoin inhoavansa tätä.

Kun yhden kievarivieraan lompakko varastetaan, syyttävät katseet osuvat Tomakseen. Hän vakuuttaa syyttömyyttään mutta häntä ei uskota vaan lukitaan aittaan odottamaan tuomiota. Yöllä hän kääriytyy kylmissään  karhunnahkaan, mistä onkin varsin yllättävät seuraukset. Aamulla hän herää eräänlaisena ihmiskarhuna. Ulkomuoto on karhun, ajatukset ihmisen. Hän saa kaverikseen sinipiian, joka opastaa häntä kulkemaan ja toimimaan metsässä. Askeleet vievät hänet kuitenkin yhä uudelleen kohti kestikievaria, Annia, asioiden selvittämistä. Mutta voiko ihmiskarhu muuttua takaisin ihmiseksi?

- Den som ropar är alltså en sten? 
- En sten är precis vad det är. En råsten. Och det är er mänskors fel. Jämt ska ni gräla om allting och ställa till med spökerier.
- Så sant. Jag har hört om det, sade Tomas. - Det var visst en trollkarl ända från Lappland som var här och lade en förbannelse.
- Och jag såg honom! Han dansade runt stenen med sin fyravindarsmössa på huvudet, berättade Odon. - Trumman hade han också med sig och dunkade på den. Han mumlade besvärjelser och ända sedan dess har stenen ropat nästan varje natt. Snart tar den i och ylar ännu värre och det är mer än någon står ut med att höra. Vi försvinner härifrån innan den sätter igång.
- Rå-å, fe-el rå-å!
- Egentligen borde den få sig en smäll med björnramen så den slutar störa nattfriden i skogen, utbrast Odon harmset.

Ei tämä tiukkojen raamien mukaan menisi fantasiakategoriaan, ehkä se on enemmänkin maagista realismia. Arkinen elämä vinksahtaa vähän, ei mullistaen maailmaa vaan tuoden siihen lisämausteita. On muodonmuutos, puhuvia ja ajattelevia eläimiä, kirouksia, kotitonttuja, peikkoja, huhuja ja tarinoita niin elävien kuin edesmenneiden ihmisisten ylimaallisista voimista ja teoista...

Mielestäni tässä on hyvä kirja tutustuttaa pienempiä lukijoita fantasian ja mystiikan maailmaan, tutustumisen saa tehdä pehmeällä tavalla eikä heti tarvitse taistella elämästä ja kuolemasta. Samalla saa rautaisannoksen suomalaisesta (kansan)elämästä ja uskomuksista entisaikaan. Itselleni tarina oli turhan suoraviivainen ja ennalta-arvattava, mutta toimi ihan ookoona välipalakirjana. 

Saas nähdä miten käy heinäkuussa, kun haastekohtana on "en rysk klassiker på minst 500 sidor". Olin ajatellut Rikoksen ja rangaistuksen ruotsinnosta, ihan siksi koska olen lukenut kirjan suomeksi useampaan kertaan ja tykännyt kovasti. Nyt kuitenkin Pirkanmaan ainoa kappale on lainassa. Paljon löytyy venäläisiä klassikoita ruotsiksi, mutta haaste tulee tuosta yli 500 sivun määrästä. Luettua sen saan kyllä, kunhan vaan löydän kirjan jossa on niin paljon sivuja!

Helmet-lukuhaasteessa laitan tämän kohtaan "fantasiakirja". 

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Reissussa: Islannin kiertoajelu, osa 2

No niin! Tässä raportti matkan toisesta puoliskosta:

Keskiviikko 21.6 valkeni taas kerran sateisena. Suorastaan myrskyisenä. Meitä oli yöllä useampikin hereillä, ja aamulla puhuttiin että pelättiin irtoaako tallista katto. Hirveä tuulen vonkuna helisytti ikkunoita, ja väliovi heilui ilmavirran voimasta. Mutta olipa ainakin teltta kuivana seuraavaa yötä varten! Tavarat kasaan ja auton pakkaaminen pikavauhtia. Matkaa ovelta autolle ei ollut kuin ehkä reilut parikymmentä metriä mutta pakko oli vetää sadetakit päälle ettei vaatteet kastu pahasti.

Koska Skaftavellin vaellus jäi väliin, teimme tälle päivälle uuden suunnitelman. Aamupäivän ohjelmassa oli - vaihteeksi - uintireissu, kohteena Secret Lagoon Reykholtin kylässä. Navigaattorin avulla selvitimme tien tänne. Opaskylttejä ei juuri ollut, vasta viimeisessä risteyksessä oli kartta johon oli merkitty uimapaikka, hotelli ynnä muuta. Tämä oli yksi kalleimmista kohteista retkellämme, sisäänpääsy maksoi 28 €. Pihalla on hauska varoituskyltti, siinä kerrottiin että yksin jätetyt lapset myydään peikoille. Respassa saimme tarkat ohjeet käynnille. Uima-altaita on vain yksi, lähteisiin ei saa mennä koska niissä veden lämpötila on 80-100 astetta. Allasta kiertää lautapolku, jota pitkin saa mennä mutta jolta ei saa poistua.


Ensimmäistä kertaa saimme todeta kuuman lähteen veden olevan liian kuumaa! Altaan eri osissa on eri lämpöistä vettä, rappusten luona tuntui vielä vähän viileämmältä mutta perimmäistä nurkkaa lähestyttäessä totesimme, että nyt tulee raja vastaan. Siellä vesi lämpenee huomattavasti, emmekä menneet altaan reunalle asti. Pysyimme toisella puolella, jossa sielläkin vesi on varmaan 40-asteista. Välillä oli pakko nousta altaan reunalle istuksimaan sekä tehdä kierros polulla. 

Kiehuva lähde
Täällä taas hyödynsimme mahdollisuuden käyttää saippuaa suihkussa, hiuksetkin saatiin pestyä :) Puhtaina ja lämpiminä oli kiva jatkaa matkaa. Ajoimme Hellaan, josta ostimme bussiliput sisämaahan Landmannalaugariin. Tie sinne on F-tie, jonne ei meidän Corollallamme ollut mitään asiaa. Hieno bussi lähti Hellan leirintäalueelta, mutta jo viiden minuutin päästä piti vaihtaa kulkupeliä. Siirryimme puolta pienempään bussiin, ja kauhea matka alkoi. Alkumatka oli asfalttia, mutta jo siinä auto hyppi epätasaisella tiellä ja tuntui että se seilasi tien laidasta toiseen. Viimeiset 30 kilsaa olivat kapeaa, kivikkoista, serpentiinimutkaista tietä. Kyllä taas oli olo, että saamme lisää huvipuiston vuoristorataa. Yhtäkkiä tuli mieleen, että meillä on auton perässä ruokakassissa kananmunapaketti, tuumattiin että ovat varmasti kaikki hajalla (eivät olleet, pari oli kääntynyt kyljelleen mutta ehjänä olivat kaikki). Yksi porukasta veti huivin silmille ja kädet korville, niin pelottavaa meno oli. Samalla vähän nauratti, on muuten elämämme kallein bussimatka... Meno-paluulippu Hellasta maksoi noin 134 euroa!

Perillä Landmannalaugarissa satoi... Kasasimme pikapikaa teltan ja kävimme ilmoittautumassa leirintäalueen asukkaiksi. Tämä oli kallein paikka, yksi yö kustansi 20 €, hintaan ei kuulunut suihkua. Vessat olivat sisätiloissa, ruokapöydät ulkona niin että ympärillä oli kolme seinää ja katto. Olimme saapuneet paikalle sen verran myöhään illalla, että teimme vain iltaruuan ennen nukkumaanmenoa. Trangian kanssa oli vähän hankaluuksia, ja yhtäkkiä saimme apuun suomalaisen vaeltajamiehen. Häneltä löytyi lisää tulitikkuja, ja seurueemme ainoa kahvinjuojan iloksi myös kahvia ja kahvimaitoa :D Urhoollinen vaeltaja oli lähdössä vielä sinä iltana matkaan, 12 kilometrin taipaleelle. Toivotimme onnea matkaan, ja lohduttelimme että ehkä sade taukoaa iltamyöhällä. Niin se taukosikin, alkaakseen yöllä uudelleen... 

Aamulla oli kuitenkin hieno ilma, kerrankin! Aloitimme aamun kuumassa lähteessä, joka harmi vaan oli vain pinnalta kuuma. Lämmintä vettä riitti kämmenen leveyden verran, pohjalla oli kylmää. Lähde oli myös niin matala että istuessa vettä riitti vain vyötärölle asti. Takareunassa oli pari pientä vesiputousta, joista tuli kuumaa vettä. Se ei kuitenkaan riittänyt lämmittämään kuin pintaveden, osittain johtui siitä että vuorilla oli vielä lunta ja lähteeseen pääsi sulamisvesiä jotka jäähdyttivät lämpötilaa. Alue oli avattu vasta edellispäivänä, kuulemma lähteen vesi on lämpimämpää myöhemmin kesällä.

Kauaa ei viihdytty lähteessä kun ei siellä lämmennyt kunnolla. Sitä paitsi mieli kaipasi jo vaellusta. Iltapäivällä oli lähtö pois, joten ehdimme tehdä pienen, vajaan puolentoista tunnin kierroksen vuorilla. Matkaa kertyi vain vähän yli 5 kilsaa, mutta siitä ekat 3,5 oli pelkkää ylämäkeä. Eikä alamäkiosuuskaan ollut helppo, aikamoisessa kivikossa tultiin suurin osa. Kutsuttiin paikkaa Islannin Mordoriksi. Kuvassa ei näy hyvin, mutta kivikko on kuin leffasta ja taustalla näkyy järvialue joka on ihan kuin se jonne Klonkku vei Frodon ja Samin...



Torstainen paluumatka rannikolle oli huomattavasti menomatkaa miellyttävämpi. Kulkuvälineenä oli normaalikokoinen bussi, ja lisäksi kuljettaja oli varovainen. Tullessa oli kuski, joka tuntui kaasuttavan lisää vauhtia jokaisen kuopan ja mutkan jälkeen. Tämän päiväinen kuski varoi kuoppia, ja ajoi niin hiljaa että muutamassa ylämäessä aloin huolestua että pääseekö auto ylös asti. Päästiin kuitenkin takaisin Hellaan. 

Syötiin leirintäalueen ravintolassa pizzaa, normaalikokoinen maksoi 21 €. Hyvää oli, syötiin mitä jaksettiin ja loput otettiin evääksi mukaan. Illan suunnitelmana oli kuuma joki Reykjaladurissa, josta on enää 45 kilsaa Reykjavikiin. Tässä kohtaa porukkamme hajaantui. Yksi oli niin väsynyt telttailuun, että hän päätti jääsä yöksi läheiseen hotelliin. Me kolme muuta pakkasimme mukaan rinkkaan ja reppuun telttakamat sekä ruokaa. Unohtamatta 3 litran viinitonkkaa, koska tänään olisi juhannusjuhlien aika! Kuuma joki on mielettömän hieno kokemus, mutta se vaatii kovaa työtä. Parkkialueelta joelle on 3,5 kilometrin kävelymatka vuoren rinnettä ylämäkeen. Alhaalla annettiin aika-arvioksi tunti. Ei mikään helppo homma kantaa tavaroita sinne, ja loppumatkasta alkoi vielä sataa... Vaihdoimme kantajaa niin, että jokainen vuorollaan otti painavan rinkan. Perillä huomasimme, että joen rannassa on telttailun kieltävät merkit (tai, kuten yksi sanoi, teltan istuttaminen kielletty). Hetkeksi meinasi iskeä lamaannus: Ei ole totta! Me roudattiin telttakamat tänne ja täällä ei saa telttailla! Kokeilimme joen toista laitaa, jossa ei merkkejä ollut. No ei siinä ollut telttailulle edellytyksiäkään, maa oli litimärkää ja upottavaa. Suomalainen nainen ei kuitenkaan anna periksi, ei varsinkaan kun palkintona on viinin lipittämistä joessa istuen. Joelta lähti patikointipolkuja kahteen suuntaan, valitsimme toisen ja kävelimme vähän matkaa. Ensimmäisen mäen takana totesimme, että teltta tulee tähän. Pikainen kasaaminen, uikkarit ja viini mukaan ja jokeen.

Luksuskeittiö kenttäolosuhteissa! Juomat, karkkipussi ja yksi skyr menivät, kaikki muu kannettiin pois...

Kaksi seuralaistani olivat käyneet joella aiemmin, silloin kuulemma ei ollut kieltomerkkejä, eikä myöskään ihmisiä niin paljoa kuin nyt. Katsoimme tyhjän paikan ja istuimme alas, vain todetaksemme että vesi on liian viileää. Siirryimme vähän enemmän yläjuoksulle ja kas, vesi oli kuumaa. Tässä istuimme viinitonkkamme kanssa puolille öin. Emme kuitenkaan olleet viimeiset poislähtijät, vaikka muita telttoja ei näkynytkään.

Yöllä oli taas tosi kylmä. Perjantaiamuna olimme herätessämme ihan jäässä, joten päivä lähti käyntiin jokivisiitillä. Vähän aikaa istuttiin lämmittelemässä, sitten lähdettiin purkamaan teltta ja vaeltamaan takaisin alas. Joukkion neljäs jäsen tuli autolla vastaan parkkialueelle. Sää oli eilistä parempi, ja näkyvyys samoin. Oli hurjaa katsella vuorista purskahtelevia pieniä vesiputouksia, pysähtyä ihmettelemään kiehuvaa mutaa ja ihastella, miten korkealla ollaan.



Tästä alkoi matka Reykjavikiin, josta olimme buukanneet majatalomajoituksen kahdeksi viimeiseksi yöksi. Emme tietenkään menneet suoraan kaupunkiin, vaan pysähdyimme matkalla vielä kahdelle vesiputoukselle. Skógafoss on yksi isoimmista putouksista, 15 metriä leveä ja 60 metriä korkea. Tässä on erikoisuutenna se, että putouksen vierestä pääsee portaita pitkin ylös ja edelleen veden viertä ylemmäs jokea. Portaita on kaverini laskujen mukaan 403.

Skógafoss

Matka jatkui Seljalandsfossille, jossa saatiin seuraava Tukkijoki-osuus: putouksen takana menee polku jota pitkin pääsee kiertämään putouksen ympäri. Sen verran läheltä reunaa se menee, että kastumista ei voi välttää.

Vesiputous edestä...

... vesiputous takaa
Reykjavikiin saavuimme puoliltapäivin. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli retkivälinevuokraamo, jonne hyvin innoissamme palautimme teltan ja makuualustat. Lopultakin pääsimme niistä eroon! Todettiin, että isolla osalla meistä telttailukokemus on tyyliin lapsuuden 4H-leirit ja nuoruuden rokkifestarit... Vain yksi on telttaillut jonkin verran aikuisiällä. Aloitettiin sitten eräpirkkoilu ehkä rankimmalla mahdollisella tavalla! :D Majataloomme (Guesthouse Bina) saavuimme puoli yhden jälkeen. Saatiin avaimet ja heti kohta lähdettiin kaupungille. Kävimme kahvilassa ja ihan vaan hengailtiin ja kierreltiin kauppoja. Vierailimme myös 15 € kustantaneessa Penismuseossa, viralliselta nimeltään Fallologinen museo. Illalla oli hauskaa, kun yksi porukastamme soitti kotiin ja kertoi lapsilleen museokäynnistä. Lapset olivat että "ei ikinä kehdata kertoa kenellekään että äiti kävi pippelimuseossa" :D On mahdollista, että kotiinpalattua äiti on joutunut googlettamaan museon ja näyttämään kuvia :) 

Kahvila Stofanissa banaanilätyt kermavaahdolla 16 €



Iltapalan söimme majatalossa, vielä viimeisiä skyrejä sekä suklaakakkua. Majatalomme emäntä oli aika tiukka täti, saimme käyttää mikroa ja vedenkeitintä mutta emme saaneet laittaa ruokaa. Astioita saimme lainata kunhan tiskasimme, kuivasimme ja laitoimme takaisin kaappiin heti. Ensimmäisen käytyä suihkussa hän sai melkein kohtauksen, kun kylpyhuoneen ikkuna oli laitettu kiinni ja suihkukopista oli verhosta huolimatta roiskunut vettä lattialle. Täti, 76 v, oli sinänsä ystävällinen mutta silti oli koko ajan sellainen olo että ollaan vähän tiellä ja uskalletaanko koskea mihinkään. Hän hiipi hiljaa ja oli yhtäkkiä kurkkimassa milloin minkä nurkan takaa. Tuntui, että hän vahti jokaista liikettämme. 

Lauantai oli viimeinen kokonainen päivä Islannissa. Se oli varattu pakollisille turistirysille eli Kultaisen kierrosen Gullfossille, Geysirille ja Þingvellirin kansallispuistolle. Onneksi kiersimme saaren myötäpäivään; jos olisimme aloittaneet reissun näillä täyteen ahdetuilla kohteilla niin ainakin minulla olisi mennyt hyvän aikaa turististressistä toipumiseen!


Gullfoss myös on täysin omanlaisensa vesiputous. Ensin on yksi matalampi kerros ylhäällä, ja alhaalla, mutkan takana, toinen korkeampi. Veden voima on mieletön: vettä virtaa noin 2000 kuutiota sekunnissa. Meteli on yhtä kova kuin Dettifossilla, ja vesihöyry näkyy kauas. Putouksen viertä saa kipittää varsin lujaa, jos aikoo pysyä kuivana. 


Gullfossista matka jatkui Geysirille. Itse asiassa Geysir on yleisnimitys kaikille vesipurkauksille, joista tunnetuin on Strokkur. Se on sikäli varma kuvauskohde, että se purkautuu suunnilleen 10 minuutin välein. Meille kävi erityisen hyvä tuuri, ei tarvinnut odottaa kuin pari minuuttia. Ihmisiä oli aitauksen ympärillä varsin paljon, mutta mahduttiin mukaan kuvaamaan.


Kuten yksi totesi, maa oksentaa. Siltä se todella näytti. Veden pinta liikehti kuin krampaten, kunnes yhtäkkiä vesi purkautui korkeuksiin. Alempi kuva on huono, oli tarkoitus kuvata sitä kuinka vesi vetäytyy maan sisään kuin viemäriin, noustakseen pian maan tasalle odottamaan seuraavaa kramppia. Olisimme halunneet kiivetä läheiselle vuorelle mutta polku sinne oli katkaistu nauhalla. Kaksi vuotta sitten sinne kuulemma pääsi vielä. 

Päivän kolmas kohde oli Þingvellirin kansallispuisto. Se on merkittävä paikka kahdesta syystä. Islannin parlamentti alkoi kokoontua siellä 900-luvulla, ja vuosisatojen ajan se oli paikka jossa sekä määrättiin lait että jaettiin oikeuden tuomioita. Se on myös kohta, jossa Euroopan ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat kohtaavat. Laatat erkaantuvat toisistaan hitaasti, 1-18 millimetriä vuodessa. Tämän seurauksena Islanti laajenee noin 2 senttimetriä vuosittain.


Vaikka päivä oli pitkä ja ohjemaa täynnä, oli vielä aikaa uimiselle :) Reykjavikissä on ranta nimeltä Geothermal Beach. Siellä rantakaistale on rajattu laguunimaisesti, ja matkaoppaan mukaan merivesi on siellä aina 15-19 asteista. Aika kylmää oli, eli todennäköisesti lähempänä viittätoista... Mutta rannalla oli tietysti myös kuumavesiallas jossa vesi oli 40-asteista. Pääsimme myös höyrysaunaan.

Täällä näimme henkilön, josta emme tienneet oliko hän paikallinen kylähullu vai omituinen turisti vai mikä. Hän esiintyi Tarzanina, muun muassa punnertaen rannalla. Polttariseurue kun meni uimaan, hän syöksyi veteen, kantoi sulhasen pois vedestä ja juoksi tämä sylissään ympäri rantaa. Höyrysaunassa hän laittoi suunsa kiinni seinään ja imppasi höyryä, sen jälkeen nousten lauteelle seisomaan näyttäen siltä kuin alkaisi vetää leukoja katon rajassa :D 

Illalla palasimme majataloon väsyneinä ja nälkäisinä. Perillä odotti yllätys; ovi asuntoon oli lukossa eikä kukaan vastannut koputukseen. Meidän avaimilla pääsi alaovesta ja sille käytävälle jossa huoneemme oli, mutta ei sinne missä keittiö ja meidän ruuat olivat. Eipä siinä auttanut muu kuin odottaa, milloin emäntä palaa takaisin. Onneksi hän ei ollut poissa koko iltaa vaan tuli kahdeksan maissa. Pääsimme iltapalalle ja nukkumaan.

Sunnuntai. Viimeinen aamu tarkoitti kunnon aamupalaa ja viimeistä pulikointia. Majatalossa aamiainen ei kuulunut hintaan vaan olisi maksanut 20 €. Kävimme mieluummin kahvilassa. Viereisellä kadulla oli kahvila, josta sai buffet-aamiaisen 16 eurolla. Ihania tuoreita mandariineja, tuorepuuroa, jogurttia ja mysliä, hedelmäteetä, paahdettua leipää... 

Viihtyisä paikka niin sisältä kuin ulkoa! Aamiaisen jälkeen kävelimme kadun toiseen päähän uimahalliin. Sisäänpääsy oli 10 €, mutta sillä sai pulikoida ihan kunnolla. Oli normaali 50-metrinen allas, lisäksi kylmävesiallas, merivesiallas jossa vesi oli ehkä 35-asteista, sekä monta pikkuallasta joissa vesi oli 38-, 40-, 42- tai 44-asteista. Täälläkin oli höyrysauna, en tosin voinut olla siellä pitkään koska höyry puski suoraan penkin alta ja poltti takareidet kirkuvan punaisiksi. 

Uinnin jälkeen pakkasimme tavarat ja olimme lähtövalmiit. Jouduimme kuitenkin vielä riitelemään majatalon emännän kanssa rahasta. Meillä oli sähköpostissa vahvistus, että kolmen hengen huone maksoi 240 € ja lisävuode 7000 kruunua. Hän tivasi meiltä papereita, siis tulosteita, eikä uskonut että sähköpostivahvistus on ihan sama asia kuin se että meillä olisi ollut sama sähköpostiviesti tulostettuna. Lisäksi hän intti, että 1 euro on 118 kruunua, vaikka päivän kurssi näytti arvoksi noin 116 kruunua. 240 euroa oli päivän kurssin mukaan noin 27 800 kruunua. Tämä + 7000 olisi vajaat 35 000 kruunua. Olimme valmiit maksamaan 35 000, mutta emäntä vaatimalla vaati 36 000. Tähän emme suostuneet. Aika kauan väännettiin mutta lopulta hän hyväksyi tuon 35 000. Vaadimme häneltä kuitin, koska ebookers oli kysynyt varaustilanteessa luottokortin numeroa, ja halusimme olla varmoja ettei maksua veloiteta kahdesti. Tässä majatalossa kuitenkin hyväksyttiin vain käteinen, joten voinemme olla luottavaisia ettei hän ota maksua uudelleen ebookersin kautta.

Näkymä majatalon ikkunasta
Pelottava emäntä vei vähän paikan lumosta. Muuten majatalo oli ihan jees, siisti ja viihtyisä. Sijainti oli hyvä, pari kolme kilometriä keskustasta mutta kaupunkinäkymin. 

Pääsimme lopulta lähtemään majatalosta vajaan vartin suunnitellusta myöhässä, Lähdimme ajamaan Keflavikiin, palauttamaan autoa ja lentokentälle. Vielä oli silmille iloa, nyt kun kerrankin aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta eikä sade rajoittanut näkyvyyttä.

Auton palautus sujui todella hitaasti. Ihmisiä oli valtavasti, ja yksittäinen palautustilanne kesti kauan. Yksi huokaisi lähtiessään, että oli mennyt kolme ja puoli tuntia! Siihen nähden meidän ajoituksemme oli hyvä, jonotusaikaa kesti kolmisen varttia ja itse palautus vei vain pari minuuttia. Tässäkin jakaannuimme, kaksi jäi jonottamaan ja kaksi lähti laukkujen kanssa kentälle tekemään lähtöselvityksen. Onneksi teimme lähtöselvityksen yhdessä Helsingissä, nyt kentälle mennyt kaksikko sai kaikkien laukut koneeseen vaikka toiset eivät olleet paikalla. Olin autoa palauttamassa, ja sieltä kävelimme kentälle, matka vei vain muutaman minuutin. Muut jonottivat ostostensa tax free  -rahat takaisin, sitten kävimme mehubaarissa juomassa lähtömehut. Ehdimme vielä piipahtaa kaupassa ja sitten lähdimme boarding-jonoon. Kas kummaa, mitään ei tapahtunut... Koneessa oli jokin pieni tekninen vika, ja sisään päästiin siihen aikaan kun olisi pitänyt lähteä. Lopulta lähdimme puoli tuntia myöhässä, ja Helsinkiin laskeuduttiin vartti myöhässä. Laukut onneksi tulivat nopeasti. Sitten vielä ajo Tampereelle, olin kotona klo 1.15 sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä. Nukkumaan klo 2.30, ja aamupäivällä töihin... Onneksi olin ottanut iltavuoron, niin ei tarvinnut lähteä kotoa ennen puolta kymmentä.

Oikeastaan koko viikko on mennyt puolisumussa. Vaikka aikaero Islantiin on vain kolme tuntia, ja monesti mentiin nukkumaan kymmenen maissa paikallista aikaa, on se vaikuttanut niin että joka yö olen keikkunut valveilla yhteen asti ja ylikin. Puolet viikosta oli iltavuoroa ja puolet aamua, joten toisinaan yöunet jäivät kovin lyhyiksi. Onneksi nyt on vapaa viikonloppu - ja lämmintä! - niin voin nukkua univelat pois :) 

Reissu oli raskas mutta oli se ikimuistoinenkin. On käsittämätöntä, miten noin pieneen maahan mahtuu noin paljon kaikkea. Þingvellirissä mietin, että tämäkin vielä! Ei riitä että on jäätiköt, tulivuoret, meri, kuumat lähteet, on vielä mannerlaattojen kohtaamispaikkakin :D 

Loppuun vielä muutama fakta Islannista
  • Ihmisisasukkaita 330 000, lampaita 480 000.
  • Pankkikortti toimii useimmissa paikoissa. Islannissa on debit- ja credit-kortit erikseen, joten parissa paikassa kassahenkilö hämmentyi ja luuli että korttilaitteessa on vikaa, kun ei hoksannut että näytölle tuli vaihtoehto valita joko debit tai credit. Kuulemma on kokeiltu yhtä yhteistä korttia mutta asukkaat ovat vastustaneet sitä niin kokeilusta luovuttiin. 
  • Jos vuokraat makuualustat telttaan, niihin kannattaa puhaltaa lisää ilmaa. Vaikka ne ovat mukamas itsestään täyttyviä, ne jäävät kovin ohuiksi ilman lisäpuhallusta.
  • Ruoka sinänsä ei ole paljoa kalliimpaa kuin Suomessa, tyyliin banaanit 2 €/kg, burgeriateria huoltoasemalla 15 €, mutta maitotuotteet ovat kalliita. 500 g juustoviipaleita maksaa ostopaikasta riippuen 12-15 €! 

torstai 29. kesäkuuta 2017

Reissussa: Islannin kiertoajelu, osa 1



Neljän naisen retkueemme suuntasi Islantiin kymmeneksi päiväksi. Koska retki oli sen verran pitkä, raportoin sen kahdessa osassa. Tässä postauksessa ensimmäiset viisi päivää ja seuraavassa jälkimmäiset viisi. 

Matka Tampereelta alkoi perjantaina 16.6 klo 5.15. Saimme kyydin Helsinki-Vantaalle, josta lento starttasi 8.45. Keflavikiin laskeuduimme klo 9.10 :) Suuntasimme autovuokraamoon, jossa menikin hyvä tovi. Automallimme vaihtui hieman isommaksi mistä olimme vain iloisia. Sattui niin onnellisesti, että saimme takaluukkuun sekä kaksi matkalaukkua, rinkan että kaikki telttakamat. Auton sisälle ei tarvinnut ottaa kuin pikkureppuja ja ruokaa. Kentältä lähdimme kohti Blue Lagoonia. Etukäteen oli ajateltu, että jätetään se väliin ja mennään sen sijaan vastaavaan kylpylään pohjoisessa. Blue Lagoonin luona kävelimme hetken ja haistelimme tutuksi tulevaa kananmunan tuoksua. Sieltä jatkoimme Reykjavikin keskustaan, josta haimme vuokraamaamme teltan ja makuualustat. Kotoa toimme makuupussit ja retkityynyt. 

Huoltsikkaruokailun jälkeen matka jatkui kohti pohjoista. Ensimmäinen nähtävyyspysähdys tehtiin vesiputouksilla. Jo nämä ensimmäiset eli Barnafoss ja Hraunfossar osoittivat, kuinka erilaisia putoukset voivat olla. 

Barnafoss

Hraunfossar
Barnafoss on pikemminkin jono koskia kuin varsinainen vesiputous. Vesi on siniturkoosia, vaikka se ei kuvassa siltä näytäkään. (Taas kerran manasin vanhan kännykkärämäni huonoa kameraa). Hraunfossar puolestaan on korkeudeltaan matala mutta leveydeltään kilometrin. Vettä ilmestyy vuorenkoloista, vuoroin solisten ja vuoroin kohisten alas Hvitá-jokeen. 

Matka jatkui Snaefellin kansallispuiston seutuville, jossa meitä odotti reissun ensimmäinen kuuma lähde. Ystäväni oli etukäteen kartoittanut kuumien lähteiden sijainnit ja ladannut kartat puhelimeen. Näin löysimme lähes kaikki etsimämme kohteet. Harmi vaan että tuon ensimmäisen oli löytänyt myös ryhmä saksalaisia turisteja... He olivat punaisia kuin ravut, eli ilmeisesti lähteessä oli istuttu hyvä tovi. Silti he eivät liikahtaneetkaan. No, me emme antaneet periksi vaan roudasimme teltan lähteen lähelle ja aloimme kasata sitä. Alkuperäinen suunnitelma oli yöpyä tässä kohtaa, mutta teltta olisi koottu vasta myöhemmin. Nyt uhittelimme mielessämme että "hähää, mepä emme lähde tästä koko iltana". Paikalle löysi vielä muitakin ihmisiä, ja lopulta saksalaiset häippäsivät. Lähde on niin pieni, että siihen ei mahdu kuin 4-5 ihmistä kerralla. Siksi olisi kohteliasta vuorotella, jos paikalla on enemmän väkeä. Kun lopulta pääsimme lähteeseen, istuimme siellä neljä tuntia! Toki välillä kävimme teltalla tai lähellä olevassa matalassa lämpimässä lätäkössä, antaen muille tilaisuuden nauttia tästä lähteestä.


Jo ensimmäinen yö osoitti, että telttailuosiosta tulisi jännittävä. Yöllä alkoi sataa ja tuuli voimistui. Mietin, että onneksi meitä on neljä naista painona. Oikeasti pelkäsin, että teltta lähtee lentoon, vaikka sisäteltta oli kiinni suojakerroksessa varmaan kymmenestä kohtaa.

Lauantaina 17.6 suuntasimme saaren pohjoisosaan. Meillä oli melko tarkasti reitit ja yöpaikat suunniteltuna etukäteen, mutta päähänpistoille oli aikaa. Onneksi! Nyt teimme niin, että ykköstien sijaan ajoimme soratietä numero 54. Vauhti oli sen verran hidas, että oli aikaa tutkia karttoja ja suunnitella lisää. Huomasimme kartalta Grettislaugin, ja koska sinne oli vain reilun 10 kilometrin poikkeama tieltä niin lähdimme kokeilemaan kuumia altaita. Kyllä kannatti! 1000 kruunun eli noin 10 euron hinnalla pääsimme kahteen lämpimään altaaseen sekä lisäksi mereen. Mitään virallista uimapaikkaa ei ollut, mutta oli laituri josta pääsi mereen. Vesi oli kylmää mutta niin ihanaa oli pulahtaa lämpimästä viileään veteen ja takaisin! Ja mitkä maisemat!

Vuoria tuijottavat naiset
Iiiihh, kylmää...
Grettislaugista ajoimme suunnitellusti Hofsósiin. Siellä kylpyteema jatkui; kohteena oli pieni kylpylä / uimahalli maisema-altaineen. Näkymä suunnilleen samaan kohtaan kuin Grettislaugissa, mutta lahden toiselta puolelta. Tavallisen uima-altaan lisäksi Hofsósissa on lämminvesiallas. Mikäs siellä lojuessa ja rentoutuessa! Ja ihan kiva päästä sisälle suihkuun ja käyttää saippuaa :D

Solvikissa söimme reissun kalleimman aterian. Idyllisessä ja viihtyisässä ravintolassa kanasalaatti maksoi noin 34 €. Se oli mielettömän hyvää, mutta annos oli varsin pieni:




Hofsósissa kysyimme, mitä reittiä kannattaa ajaa Akureyriin. Vaihtoehtona oli mennä ykköstielle tai ajaa rantaa pitkin. Kylpyläpoika suositteli rantareittiä, vaikka se onkin hiukan pidempi. No, ei meillä sentään minuuttiaikataulua ollut joten sinne siis! Toistan itseäni, mutta kyllä kannatti! Maisema oli jotain aivan käsittämätöntä. Vasemmalla puolella oli meri, niin lähellä että jyrkissä mutkissa vähän pelotti. Onneksi mentiin tuohon suuntaan, että oltiin sisä- eikä ulkokurvissa... Oikealla puolella nousivat korkeat vuoret. Koko ajan sai varoa lampaita, joita oli hämmästyttävän paljon pientareella tien ja verkkoaidan välissä. Toisinaan jarrutettiin kun lammasjono ylitti tien, toisinaan varottiin edessä jonossa meneviä lampaita, välillä muutama lammas tuli vastaan keskellä kaistaa... Aika hauskaa :)

Etsi kuvasta kaksi lammasta :)
Matkalla nähtiin paljon myös hevosia - onneksi aidan takana eikä tiellä
Naurettiin, että tuli Särkänniemi-olo. Ylämäet, alamäet ja mutkat olivat kuin olisi oltu vuoristoradassa. Ihan pohjoisessa oli muutama pitkä tunneli, joista lähes kaikki olivat yksisuuntaisia. Se oli kummitusjunaosuus. Minua ainakin jännitti, että pysähtyvätkö vastaantulijat ajoissa levikkeille (kyllä pysähtyivät). Meidän puolella ei levikkeitä ollut, ajettiin etuajo-oikeutettuun suuntaan.

Alkuperäinen suunnitelma oli yöpyä Akureyrissä. Ajoimme kaupungin läpi pikaisesti ja totesimme, että jatkamme vielä 100 km pidemmälle Mývatniin. Silloin meiltä jäisi seuraavalta päivältä yksi teltan purkaminen ja kasaaminen sekä 100 kilsan ajo väliin, ja voisimme olla kaksi yötä samassa paikassa. Akureyrin ja Mývatnin välissä oli vielä yksi valtavan hieno vesiputous, Goðafoss. Aivan uskomatonta taas!

Miten voi olla tuollainen, noin moniosainen putous!

Loppusuora Mývatnille sujui iloisissa merkeissä, vaikka päivä olikin ollut pitkä. Saavuimme leirintaluelle varttia vaille kymmeneltä. Teltta kasaan, kiukkuisen itikkajoukon pörrätessä ympärillä. Eivät muuten piitanneet tuon taivaallista hyttysmyrkystä... Onneksi ruokailutila oli seinällinen, siellä saatiin kokkailla rauhassa. Noin 12 euron hintaan kuului telttapaikka sekä suihkumahdollisuus.

Olimme suunnitelleet vaellusretkeä aamuksi, mutta koska satoi niin muokkasimme suunnitelmaa. Aamulla lähdimme paikalliseen ulkoilmakylpylään Nature Bathsiin, pohjoisen omaan Blue Lagooniin. Sisäänpääsy maksoi noin 43 €, sillä pääsi höyrysaunaan sekä kolmeen eri altaaseen, joissa oli eri lämpöistä vettä. Yksi oli kuin uimahallin altaassa, toinen jonkin verran lämpimämpää ja kolmas 40-asteista. Lämpimin oli jo niin kuumaa, että välillä piti nousta altaan reunalle istumaan.

Aurinko alkoi pilkahdella, joten pääsimme iltapäivällä vaeltamaan. Ajoimme autolla Reykjahliðin kyläkaupalle, jonka läheltä vaellusreitti alkoi. Olisi ollut mahdollista kulkea 7 km Dimmuborgiriin asti, mutta ihan sinne asti emme lopulta jaksaneet. Ensin menimme puolisen kilometriä "väärään" suuntaan, katsomaan pientä mutta syvää luolaa ja sen kuumaa lähdettä. Mietimme, pitäisikö illalla tulla sinne uimaan vaikka uiminen on kielletty, jätimme kuitenkin väliin. Luolalta suuntasimme toiselle luolalle, jossa sielläkin oli lähde. Vesi oli lämmintä, mutta uiminen oli kielletty. Toki tässäkin kävi kapinallisia ajatuksia mielessä...



Luolalta lähdimme polun suuntaan, emmekä tajunneet kiinnittää huomiota siihen että kyseinen polku ei ollut merkitty. Tuumasimme että ehkä se ei haittaa, kuitenkin näemme kohteen eli Hverfellin kraaterin. Taivalsimme melkoisessa pensaikossa, ja lopulta puolet porukasta päätti kääntyä ympäri, palata autolle ja tulla autolla kraaterin juurelle. Toiset kaksi jatkoivat matkaa. Ja niinhän siinä kävi, että 150 metriä myöhemmin päädyimme merkitylle polulle ja hetkeä myöhemmin olimme kohteessa.

Anna ja Henna aseistautuivat ötököitä vastaan :D
Laskimme, että odotteluaika tulee turhan pitkäksi joten voimme kiivetä vuorelle. Kävimme polun yläreunassa mutta emme lähteneet kiertämään kraateria vaan palasimme alas. Söimme välipalaa ja odotimme toisia saapuvaksi.
Hverfellin kraateri

Noin 600 metriä ylämäkeä parkkipaikalta huipulle
Kun joukkio oli koossa, kiipesimme uudestaan ylös. Tällä kertaa kiersimme kraaterin, matkaa oli kolmisen kilometriä. Huipulla oli yllättävän mäkinen maasto. Ja hirveän kova kylmä tuuli puhalsi! Kierroksen jälkeen totesimme, että emme jatka parin kilometrin matkaa Dimmuborgiriin kävellen vaan kurvaamme sinne autolla ja juomme kuumaa kahvia, teetä ja kaakaota.

Kuuman juoman jälkeen kiersimme Dimmuborgirissa lyhyimmän mahdollisimman reitin, vajaan kilometrin pituisen. Saimme siinä silmäyksen alueeseen ja laavamuodostelmiin. Tai "tulivuoren oksennuksiin", kuten yksi seurueesta sanoi. Ilta oli taas pitkällä, joten palasimme leirintäalueelle iltapalalle, suihkuun ja nukkumaan.

Sunnuntaina aamulla taas vaihteeksi satoi, ei onneksi paljoa joten teltan purkaminen ei ollut hirveän tukalaa. Lähdimme liikkeelle aikaisin, koska luvassa oli toinen pitkä ja raskas ajopäivä. Matkasimme pohjoisesta saaren eteläosaan Skaftafellin kansallispuistoon. Alkumatkasta pysähdyimme Dettifossin vesiputoukselle. Jälleen kerran saatiin ihastella veden voimaa. Dettifoss ei ole putouksista isoin, mutta virtaavan veden määrä on Euroopan suurimpia.

Pieni ihminen suurella vesiputouksella.
Tälläkin matkalla saimme huvipuistomeininkiä. Kartasta katsoimme, että soratietä pitkin ajamalla oikaisemme 50 kilsaa. Se oli sinänsä perusteltu ratkaisu, koska noilla main ykköstiekin oli sepeliä ja nopeusrajoitus oli pahimmillaan 30 km/h. Tuumimme että soratieoikaisu vie ajallisesti ehkä saman verran kuin ajo moottoritiellä. Taas pääsimme serpentiinimutkiin ja jyrkkiin alamäkiin. Ajattelimme, että onneksi kierrämme saarta näin päin. Emme tienneet, olisiko vuokra-Corollamme selvinnyt noita mäkiä ylös... Täällä oli taas upeita vuorimaisemia, ja suunnilleen joka toisessa vuoressa näkyi pikkuinen vesiputous. Monien talojen takapihalla höyrysi, mikä laittoi meidät pohtimaan että onko ihmisillä omat kuumat lähteet pihoillaan ja onkohan kaikissa vesi uimakelpoista.

Tämän päivän huikein nähtävyys oli Jökulsárlón, jäälaguuni. Jäätikön reunalla oli suuria irronneita jäälohkareita, jotka pikkuhiljaa sulaessaan ajelehtivat mereen. Tämäkin paikka on uskomattoman upea, etenkin kun saimme illaksi aurinkoisen sään.



Täällä näimme myös hylkeen! Ainakin minulle se oli ensimmäinen livehyljehavainto ikinä :) Kuvaa en ehtinyt ottaa, sen verran vähän aikaa kerrallaan sillä oli pää pinnalla.

Illalla saavuimme Skaftafelliin  sateessa. Uskomatonta, koska vain vähän aiemmin Jökulsárlónissa oli aurinkoa ja kirkas taivas! Niin se on, että Islannissa sää voi todella vaihtua varttitunnin välein. Kokosimme teltan kiireellä, kaksi oli siinä puuhassa ja toiset kaksi alkoivat tehdä trangialla ruokaa. Kylmä oli. Yölämpötilat olivat vain pari kolme astetta plussan puolella. Siksipä nukuimme kerrospukeutuneina. Minulla oli flanelliset pyjamahousut, joiden alla oli pitkät kalsarit. Jalassa paksut urheilusukat. Yläkerrassa oli merinovillapaita, fleecetakki ja kevytuntuvatakki, päässä pipo. Silti heräilin yöllä että oli kylmä!

Illalla nauratti, aamulla ei...
Tiistaiaamuna - yllätys yllätys! - satoi. Olimme suunnitelleet vaellusta Skaftafellin alueella mutta päätimme jättää sen väliin. Ei ollut motivaatiota tarpeeksi, varsinkin kun telttaa purkaessa huomasimme että että se oli alkanut päästää vettä. Osa makuualustoista oli alapuoleltaan märkänä. Pohdimme monenlaisia vaihtoehtoja peruuntuneen vaelluksen tilalle. Mahdollisuuksia oli monia, mutta säätila ja jatkuva palelu heikensivät keskittymiskykyä. Lähdimme vaan ajamaan eteenpäin ja mietimme autossa mitä tekisimme.

Pysähdyimme Vikissä, 300 asukkaan kylässä. Siellä oli uimahalli, jossa jälleen kerran ihana lämpöallas! Saunakin oli, miehille ja naisille yhteinen. Hetken istuimme siellä mutta se oli huono sauna. Lauteissa oli ruuvirivejä, ja arvaatte varmaan että ruuvien kannat olivat jokseenkin kuumia... Muutenkin siellä oli liian kuivaa ja kuumaa. Tärkeintä taas oli lämmitellä ja saada pestä itsensä saippualla. Shampootakin oli, suorastaan luksusoltavat siis!

Vikin nähtävyys on Black Sand Beach, joka minulle oli koko reissun sykähdyttävin paikka. Black Sand Beachin mustilla kivillä olisin voinut istua tuntikausia - tai vaikka koko päivän - katselemassa, kuuntelemassa ja haistelemassa merta. Postauksen aloituskuva on juuri tältä rannalta, ja tässä muutama lisää:




Luola.
Rannalla on varoituskyltit huomauttamassa, että on syytä jättää riittävä etäisyys mereen. Voimakkaiden virtausten takia uiminen on ehdottomasti kiellettyä. Huomasimme meren voiman, kun otimme rannalla valokuvia. Yksi joukosta oli liian lähellä vesirajaa, tuli vähän isompi aalto ja vaikka hän juoksi karkuun niin kengät ehtivät kastua. Ihmettelimme sitä, että vähän matkan päässä oli kaksi alakouluikäistä lasta heittelemässä kiviä veteen. Aikuisia oli lähellä, mutta emme tienneet olivatko vanhemmat siinä. Lapset liikkuivat koko ajan lähemmäs vettä, ja mietimme että entä jos siihen kohtaan iskee aalto? Meri on kaunis mutta petollinen.

Vik on tunnettu paitsi rannasta myös lunneista. Yksi joukostamme sanoi bonganneensa yhden lunnin, muut eivät nähneet vilaustakaan. Harmi! Kuulemma kaksi vuotta sitten ranta oli ollut pullollaan lunneja. En tiedä minne ne ovat hävinneet.

Koska satoi satamistaan, teimme päätöksen mennä majataloon yöksi. Totesimme, että on pakko saada telttakamat kuivaksi, koska edessä on tämän jälkeen vielä kaksi yötä ulkona. Ensimmäinen paikka ei natsannut, huoneita oli vapaana vain yksi ja hinta oli pitkästi toistasataa euroa. Seuraava oli hevostallin yläkerta, jossa oli isossa huoneessa kerrossänkyjä rivissä. Hinta oli 55 € per nenä. Jäimme tänne, vaikka yksi porukasta onkin allerginen eläimille ja etenkin hevosille. Hän sanoi, että jos allergialääke ei tehoa niin hän menee autoon nukkumaan. Nyt saimme kuitenkin käyttöön keittiön, ja ennen kaikkea oli tilaa levittää makuupussit, -alustat ja teltta kuivumaan.


Illan lopuksi lähdimme vielä kuumaan lähteeseen. Paikka oli erikoinen; parkkialueelta piti kävellä noin 20 minuuttia sisältäen pari puron ylitystä.


Lähde itsessään oli pieni pettymys. Allas näytti hylätyltä uima-altaalta, ja vesi oli kylmää. Toisessa päässä oli putki josta tuli kuumaa vettä, sen vieressä oli ainoa lämmin paikka. Tosin niin pieni, että meidän kolmikollemme ei kaikille riittänyt lämpöä. Vuoristoinen maisema oli tietysti mahtava. Emme olleet täällä kauaa, vaan lähdimme nukkumaan. Poissaollessa majataloon oli tullut lisää väkeä, saimme huonekaveriksi kanadalaisen perheen. Onneksi he olivat hiljaisia valvoessaan aikaeron takia.

Noin. Tässä tapahtumarikas ensimmäinen puolikas reissusta. Jatkoa seuraa tuota pikaa! Luvassa muun muassa maailman kallein ja kauhein bussimatka, Islannin Mordor, suomalainen mies, kiehuvaa mutaa, lisää vesiputouksia ja majatalon emäntä jonka on oltava aito peikko.