keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Teatterissa: Masennuskomedia Kansallisteatterissa

Tammikuun bloggariklubilla yhtenä ohjelmanumerona oli Masennuskomedia. En tiedä, onko minulla huono huumorintaju vai olenko pessimisti; huomasin nauravani paljon vähemmän kuin muu yleisö. Eeva Ahosen (Pirjo Luoma-aho) työnarkomania, siitä seuraava työuupumus, uudelleen hyökkäävä työnarkomania ja toinen romahdus ovat surullisia asioita. Eevan touhu menee pahasti överiksi, mikä on minulle ennemminkin pelottavaa kuin hauskaa. Yksittäiset hauskat repliikit keventävät tunnelmaa, mutta niissäkin ajattelin että tästä ei hyvä seuraa. Nyt tätä kirjoittaessa tuli mieleen että mikäs Piisamirotta minä olen, tuhon ennustaja :D

Eevan hahmo on hallitseva, ja Pienen näyttämön intiimi tunnelma tekee sen, että Eeva on myös yleisön suhteen energiaa vievä. Kauhistus, jos tuollaisen ihmisen kanssa pitäisi olla yksikin päivä samassa työpaikassa! Eeva on ollut ikänsä töissä miesvaltaisella terästeollisuuden alalla, ja on tottunut olemaan kova menestyäkseen. Tehokkuus ja tehostaminen ovat päivän sanoja, eikä Eeva pääse niistä eroon edes mielenterveyskuntoutujien työkeskuksessa. Hän saa hankittua suurtilauksen pehmoleluja, mutta toimitusaikataulu on kohtalaisen kireä. Sehän on Eevalle vain kiinnostava haaste, ei ongelma. Keskuksen toiminnan tehostaminen onnistuu loistavasti - tietenkin, kun asialla on Eeva Ahonen. Mutta liika on liikaa. Vaikka Eeva saa aktivoitua Piken (Maria Kuusiluoma), Sakun (Tuomas Uusitalo) ja Eliaksen (Pietu Wikström), hän saa huomata että mahdottomia ei voi vaatia. Kuten hän lopussa sanoo, ei voi olla niin että ihmisen pitää koko ajan olla tehokkain versio itsestään.


Tehokkuus on ollut vallitsevana Eevan koko elämän ajan, ja se on vaikuttanut ihmissuhteisiin. Työ on ollut tärkeää, on sitä edelleen, eikä Eeva siksi ymmärrä aikuisen poikansa Mikan (Arttu Kapulainen) haahuilua ja oman paikan etsintää. Mika puolestaan kokee, että äiti vaatii liikaa, elämässä on muutakin tärkeää kuin palkkatyö. Onneksi Eevakin lopulta oppii olemaan itselleen armollinen.

Masennuskomedia oli ehkä muille hauskempi kokemus, minulle se oli koskettava ja vaikuttava ajankuvaus. Siinä on tärkeää pohdintaa ihmisyydestä, ihmisarvosta, elämän prioriteeteista. Milloin työ haukkaa liian ison osan päivistä? Kuinka kauan ihminen jaksaa, kun arvo mitataan tuottavuudessa? Näytelmä muistuttaa siitä, että "arvo ei ole sama asia kuin hinta", että ihminen on arvokas itsessään. Samalla se muistuttaa siitä, että kenelle tahansa voi käydä näin. Mitä sinulla on varalla, jos työ otetaan pois, miten täytät päiväsi silloin? 

Pirjo Luoma-aho on huikean hyvä raskaassa roolissaan. Ei varmasti ole helppoa olla Eeva, ajatellen kuinka tämä imee energian ja hengitystilan. Koin, että muutenkin roolitus on mennyt kohdilleen. 


Erityisen vaikuttunut olen siitä, miten esityksessä liu'utaan kohtauksesta toiseen. Ensin Eeva puhuu yhdelle ihmiselle, sitten naps vaan jopa kesken lauseen hän kääntyy ja jatkaa lausetta toiselle ihmiselle, toisessa tilanteessa. Näitä huikeita siirtymiä on useita. Sama lavastus toimii eri tilanteissa, eli mitään kikkailua ei tarvita. Videoprojisointeihin suhtaudun varsin epäilevästi, etenkin kun olen nähnyt joitakin esityksiä joissa en ole ihan ymmärtänyt videon osuutta. Tässä se sulautuu luontevaksi osaksi tarinaa.

Nautittava kokemus kaiken kaikkiaan. Ja jäi sellainen fiilis, että haluaisin mennä katsomaan tämän uudelleen. 

Kuvat: Mitro Härkönen / Kansallisteatteri

Masennuskomedia
Rooleissa Pirjo Luoma-aho, Maria Kuusiluoma, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo, Pietu Wikström, Arttu Kapulainen, Antti Pääkkönen
Käsikirjoitus Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi
Ohjaus Mari Rantasila
Videosuunnittelu Pyry Hyttinen
Lavastus Katri Rentto
Pukusuunnittelu Ninja Pasanen



sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti

Carlos Ruiz Zafón: Henkien labyrintti
Espanjankielinen alkuperäisteos El laberinto de los espíritus (2016)
Suomentanut Antero Tiittula
Otava 2017
956 s.







Henkien labyrintti on neljäs osa Unohdettujen kirjojen hautausmaa - sarjaa, Semperen perheen tarinaa. Samalla se on hieno päätös perheen saagalle. Sivumäärältään se on yksinään lähes yhtä suuri kuin kolme aiempaa osaa, ja sisältökin on runsas.

Uutena henkilönä mukaan tulee Alicia Gris, nuori nainen joka palaa eräänlaisena salaisena agenttina Barcelonaan. Kaupunki on hänelle kipupiste; lapsena hän menetti vanhempansa sodassa, ja melkein omankin henkensä. Kukapas muu hänet olisi pelastanut kuin Fermín, ja tämän jälkeen Unohdettujen kirjojen hautausmaa. Mutta Alicia on yksinäinen sielu, jolla sekä fyysinen että psyykkinen tuska on läsnä koko ajan. Hän haluaa olla yksin, selviytyä yksin, mutta aina on joku joka haluaa pelastaa hänet. 

Poliisi Leandro on ottanut Alician suojelukseensa ja kouluttanut hänestä maan parhaan agentin. Hän saa tehtäväkseen etsiä kadonneen ministerin Mauricio Vallsin yhdessä Vargasin kanssa. Alicia toimisi mieluiten yksin, mutta nyt hänen on suostuttava yhteistyöhön. Etsinnät vievät parivaljakon Barcelonaan ja Alician Semperen perheen luo. Vähitellen alkaa paljastua hurja kuvio, jossa Espanjan salattu historia kietoutuu edesmenneen Isabella Semperen ympärille. Petosten, koston ja väkivallan kierre on jatkunut pitkään, eikä se lopu ennen kuin jokainen keskeisistä henkilöistä on ollut silmäkkäin kohtalonsa kanssa.

Hän aneli taivaalta ja helvetiltä, ettei kuolisi tuohon tunneliin vaan pääsisi valoa hohtavaan oviaukkoon joka häämötti sen perällä. Pakomatka vaikutti loputtomalta. Hänestä tuntui kuin hän kapuaisi hänet nielleen hirviön sisuksista kitaa kohti, jottei joutuisi sen ravinnoksi. Hänen takaansa tunneliin vyöryvä liekkien hehku ei juuri murtanut jäistä syleilyä johon hän oli joutunut. Hän ei pysähtynyt ennen kuin oli päässyt aulan läpi ja ulos kadulle. Hän hengitti taas ja tunsi sateen hyväilyn ihollaan. Joku tuli katua pitkin kiireesti häntä kohti. 

Hän lyyhistyi Fernanditon käsivarsille, ja tämä halasi häntä. Hän hymyili pojalle, mutta tämä katseli hänta kauhuissaan. Hän vei käden vatsalleen, siihen kohtaan jossa oli tuntenut ensimmäisen iskun. Lämmintä verta tihkui hänen sormiensa välistä sateeseen liueten. Enää hän ei tuntenut kipua, ainoastaan kylmyyden, kylmyyden joka kuiski hänelle, että hänen pitäisi päästää menemään, sulkea silmäluomensa ja vaipua ikuiseen uneen jossa odottaisi rauha ja totuus. Hän katsoi Fernanditoa silmiin ja hymyili.

- Älä anna minun kuolla tähän, hän mutisi.

Zafónin tyyliin tarina on runsas ja se kerrotaan koristeellisella kielellä. Kieli ei kuitenkaan ole "tekotaiteellista" tai pakotetun tuntuista, vaan se tuntuu luontevalta kirjan rappioromanttiseen maailmaan. Kielen koukerot sopivat mainiosti yön pimeyteen, kosteisiin ja kylmiin kellareihin, takaoviin ja palvelijanportaikkoihin, varjoisille kujille, petoksiin, paheellisille asuinalueille, epätoivoiseen rakkauteen, todelliseen rakkauteen, ikuiseen ystävyyteen... 

Tarinassa on valtava määrä henkilöitä, välillä joidenkin esiintymisessä on niin pitkä tauko että ehdin unohtaa kenestä on kyse. Tapahtumia kuitenkin kerrataan sen verran, että äkkiä pääsin takaisin kartalle. En muista, mainitaanko Aliciaa aikaisemmissa osissa, mutta pidin hänestä ja siitä, miten hän osoittautuu osaksi Semperen laajennetun perheen elämää. Fermín on ihana rääväsuinen itsensä, tuoden kevennystä muuten kovin synkkään tarinaan. Tietenkin olisi ollut kiva lukea iloisia tapahtumia, mutta tämä nyt vaan menee näin. Ei ole kirjailijan syy, että Sempereiden ja heidän lähipiirinsä elämät ovat menetysten ja surun sävyttämiä.

Helmet-lukuhaasteeseen tämä menee ilman muuta kohtaan 31 "kirjaan tarttuminen hieman pelottaa". Pelotti aika paljonkin. Ykkösosa Tuulen varjo on suosikkikirjani, johon palaan yhä uudelleen ja uudelleen. Mietin, mitä jos Henkien labyrintti ei olekaan hyvä, tai mitä jos se on Tuulen varjoa parempi. Jännittää myös se, että nyt kun olen lukenut tämän niin miten koen Tuulen varjon seuraavalla lukukerralla, onko se muuttunut täysin eri kirjaksi nyt kun tiedän lisää taustoista ja jatkosta.  

Henkien labyrintti on luettu ainakin blogeissa Kirja vieköön, Rakkaudesta kirjoihin, Kirjat kertovat, Kirjahullun päiväkirja ja Mummo matkalla.

torstai 11. tammikuuta 2018

Nathan Hill: Nix

Nathan Hill: Nix
Englanninkielinen alkuperäisteos The Nix (2016)
Suomentanut Raimo Salminen
Gummerus 2017
719 s.







Nix on kirja, jolta en osannut odottaa mitään. Luin toki esittelyn ja takakansitekstin, mutta silti olin vähän kysymysmerkkinä. 700 sivua äidin ja pojan suhdetta taustanaan 50 vuotta Yhdysvaltain historiaa, onko kyseessä suuri sukupolviromaani, uusi Paul Auster vai ajanhukka?

Alussa päähenkilö Samuel on elämäänsä kohtalaisen tyytyväinen yliopiston professori. Pian hän kokee järkytyksen; presidenttiehdokkaan kimppuun on hyökätty ja syyllinen on hänen äitinsä - äiti joka häipyi kuvioista yhtäkkiä, yli 20 vuotta aikaisemmin. Samuel ei haluaisi olla tekemisissä äitinsä kanssa mutta saa huomata että on pakko. Epäonnistuminen kirjan kirjoittamisessa aiheuttaa sen, että kustantaja vaatii ennakkopalkkiota takaisin. Vaihtoehtona on henkilökohtainen konkurssi tai äidin tarinan kirjoittaminen. Mutta mitä kirjoittaa äidistä, josta ei ole kuullut mitään sen jälkeen kun tämä lähti? Äidistä, josta mediahuomion ansiosta paljastuu ihan uusia puolia. Niin vain Samuel matkustaa äitinsä Fayen luo, ja pääsemme seuraamaan myös tämän tarinaa 1960-luvun lopulta alkaen.

Monestiko hän on kuvitellut sen mielessään? Montako kertaa hän on elättänyt mielessään kuvitelmaa jälleennäkemisestä? Ja kaikkina näinä tuhansina kertoina, näinä miljoonina kertoja, on joka kerta käynyt niin, että hän on todistanut äidilleen olevansa menestyvä ja fiksu ihminen. Hän on tärkeä, aikuinen ja kypsä. Hän osoittaa, miten merkityketöntä äidin poissaolo on ollut. Hän osoittaa, ettei todellakaan tarvitse äitiään.

Jälleennäkemiskuvitelmissa äiti rukoilee aina anteeksiantoa eikä hän itse itke. Niin kaikki menee joka kerta.

Mutta miten hän saisi sen kaiken tapahtumaan? Tosielämässä? Siitä hänellä ei ole aavistustakaan. 

Lukiessa oli hiukan omituinen olo. Välillä tuli olo että en halua jatkaa lukemista, ei siksi että en tykkäisi kirjasta vaan siksi, että pelkään mitä Fayelle tai Samuelille tapahtuu seuraavaksi. Molemmat tuntuvat niin lapsina kuin aikuisina kovin yksinäisiltä, ulkopuolisilta ja haavoittuvaisilta. He ovat sinisilmäisiä ja "yli"luottavaisia, minkä vuoksi he eivät osaa ennakoida ikäviä tapahtumia. He eivät epäile muita ihmisiä ja näiden tarkoitusperiä, minkä seurauksena elämä yllättää aika kovalla kädellä. Tuo naiivius oli välillä ärsyttävää.

Kun aloittaa lukemaan tiiliskiveä, aina miettii että riittääkö asiaa niin pitkään tarinaan. Nixissä riittää. On 1960-luku, 1980-luku ja 2010-luku, on hipit, seksuaalivähemmistöt, tietokonepelit, Vietnamin sota, ihastumiset ja rakastumiset ja pettymykset, yliopistomaailma ennen ja nyt... Kaikesta tästä huolimatta tarina on tasapainoinen. Mikään aikataso tai kumpikaan päähenkilö ei ole liian hallitseva, vaan kaikkeen paneudutaan riittävästi. Sivuhenkilöitä on tietysti paljon, mutta kuitenkin sen verran maltillinen määrä että lukija pysyy kärryillä siitä kuka on kuka. Jos jotain olisin karsinut, niin Pwnagen osuuden. Hänellä on paikkansa tarinassa mutta eipä mikään juuri muuttuisi vaikka hän olisi poissa. 

Nix on saanut runsaasti blogihuomiota, siitä ovat kirjoittaneet muun muassa Suketus, Maija, Liisa, Hande ja Amma.  

Lukupinon Yhdysvallat-haasteeseen tämä sopii mainiosti. En tiedä uskaltaisinko laittaa kohtaan 9, sukupolvikuvaus, koska jos nyt ruksaan yhden kohdan viidestätoista voi käydä niin etten saa muita kirjoja sopimaan mihinkään... :) 

sunnuntai 7. tammikuuta 2018

Kristina Ohlsson: Syntitaakka

Kristina Ohlsson: Syntitaakka
Ruotsinkielinen alkuperäisteos Syndafloder (2017)
Suomentanut Laura Beck
WSOY 2017
425 s.







Kävi sellainen kummallisuus, että Kristina Ohlssonin uutuus oli mennyt minulta kokonaan ohi! Olen lukenut aiemmat viisi osaa, jotkut ruotsiksi kun en ole jaksanut odottaa suomennosta. Onneksi tämä osui sattumalta silmiin kirjaston palautuksissa, pääsin käsiksi melko tuoreeltaan :) Syntitaakka on tällä tietoa viimeinen osa Fredrika Bergmanin ja Alex Rechtin tarinaan. Lopetus on komea; tarina on vähintään yhtä hyvä kuin aiemmissa osissa, ellei jopa paras.

Tapahtumia seurataan monen eri henkilön näkökulmasta. Tietenkin Fredrikan ja Alexin, mutta myös rikosten uhrien. Yksittäisissä luvuissa ollaan sivuhenkilöiden matkassa; he esiintyvät kirjassa kerran pari. Lisäksi mukana on kuulustelupöytäkirjoja - kuulusteltavana Alex. Mielenkiintoinen mutta toimiva ratkaisu katsoa tapahtumia noin monen silmäparin näkemänä. 

Rikoksia tapahtuu valtava määrä, osa niistä pääsee yllättämään. On kadonneita, siepattuja ja murhattuja ihmisiä. Uusi ruumis putkahtaa tutkittavaksi lähestulkoon joka päivä. Ja kas, kaikki liittyykin yhteen! Tällä kertaa lukijalle paljastetaan asioita, niin että hän tietää enemmän kuin poliisit.  Sarjamurhaajaa jahdataan, tietysti. Jännitys tuleekin siitä, milloin poliisi havaitsee yhteydet ja ehtiikö se pelastaa ne jotka on mahdollista pelastaa. 

- Jotain tärkeääkö? Fredrika kysyi. - Sillä minä voin paljastaa, että sain erittäin kiintoisia uutisia Lontoosta. 
Mutta Alex ei tuntunut kuulevan mitä hän sanoi.
- Renata Rashid soitti, hän sanoi. - Muistathan tatuoinnin Lovisa Wankelin ranteessa? Hänen vanhempansa kiljuivat ääneen sen nähdessään, he sanoivat ettei se voinut olla aito, ettei hän olisi ikimaailmassa ottanut sellaista vapaaehtoisesti. 
Fredrika muisti Renatan sanoneen että tatuointi oli uusi.
Mutta miten uusi?
- Renata uskoo että se tehtiin vain pari tuntia ennen hänen kuolemaansa, Alex sanoi kuin vastauksena hänen kysymykseensä. 
- Murhaaja tatuoi hänet, Fredrika totesi.
- Juuri niin, Alex sanoi. - Ja tiedätkö kenellä muulla oli samanlainen tatuointi? Lovisan eksällä. Miehellä joka veti Lovisan mukaan huumesotkuihin. Lovisan vanhemmat eivät suoranaisesti tunnistaneet aihetta, mutta he tiesivät ettei heidän tyttärensä olisi halunnut sellaista tatuointia. 
- Hän sai kuitenkin sellaisen, Fredrika sanoi. - Aivan kuten Benke sai tyttärensä vihkisormuksen.
Alex pudisti päätään.
- Mikä hemmetti tässä menee meiltä ohi? hän kysyi.
- Ei oikeastaan mikään, Fredrika sanoi hitaasti. -Meidän pitäisi kai pikemminkin kysyä, mitä murhaaja haluaa meidän näkevän. Mitä hän haluaa saada sanotuksi?

Tykkäsin tästä todella paljon. Poliisien työ- ja yksityiselämä ovat sikäli tasapainossa, että kumpaakaan ei ole liikaa. Kotona voi olla ongelmia, mutta niitä ei vatvota koko aikaa. Toisaalta kotielämää on, eikä aina olla työmoodissa. Vaikka tässäkin pomo on päähenkilöiden halveksima, hän esiintyy varsin vähän eikä suoranaisesti aiheuta hankaluuksia. 

Kuolema kerää satoa, mutta vähäverisesti. Pidän simppeleistä murhista ilman turhaa silpomista ja symboliikkaa. Vaikka kyseessä on dekkari, on tunnelma lämpimämpi kuin genren kirjoissa yleensä. 

Syntitaakka on luettu myös Kirjasähkökäyrässä.  




perjantai 5. tammikuuta 2018

Fiona Barton: Leski

Fiona Barton: Leski
Englanninkielinen alkuperäisteos The Widow (2016)
Suomentanut Pirkko Biström
Bazar 2017
367 s.
Kustantajalta saatu ennakkokappale






Olen yleensä piittaamatta kannen teksteistä, kun niissä verrataan kirjaa muihin. Niin nytkin, varsinkin kun kohteena on kaksi sellaista kirjaa, jotka olen lukenut mutta joista en erityisemmin tykännyt. Tässä sanotaan Lesken olevan niitä parempi, ja sitä se onkin. 

Barton on valinnut poikkeuksellisen näkökulman; puheenvuoron saa rikoksesta epäillyn miehen vaimo, nyttemmin leskeksi jäänyt. Lisäksi tarinaa seurataan poliisin ja toimittajan kertomana, parissa kohdassa puheenvuoron saavat myös syytetty mies sekä kadonneen lapsen äiti.

Jean Taylor avioitui Glenin kanssa hyvin nuorena. Avioliitto jäi lapsettomaksi, eikä pariskunnalla tuntunut olevan mitään yhteistä tekemistä. Glen on aina päättänyt kaikesta, huolehtinut kaikesta. Jean on ollut kuin kotihengetär, tehtävänä ruokkia mies. Lisäksi Glenillä on ollut hupsutuksensa työhuoneen suljetun oven takana. Pikkuhiljaa Glenin ja Jeanin tarina keriytyy auki. Naapurustossa on kadonnut lapsi, ja Glenistä tulee epäilty. Seuraa pidätys ja oikeudenkäynti. Jean on uskollinen vaimo, joka puolustaa miestään viimeiseen asti. Toimittajat ovat tapauksesta villinä, mutta vasta Glenin kuoltua Jean suostuu haastatteluun. 

Pahinta olivat vankilavierailut. Silloin piti mennä bussilla, ja lehtiväki seurasi minua pysäkille ja valokuvasi minua ja muita matkustajia, kun odotimme yhdessä. Kaikki suuttuivat heille ja sitten minulle. Eihän se minun vikani ollut, mutta minua syytettiin. Siitä että olin se vaimo.
Yritin kävellä eri bussipysäkeille, mutta lopulta en enää jaksanut välittää heidän juonistaan, sinnittelin vain ja odotin, että he kyllästyisivät. 
Istuin aina Belmarshin bussissa numero 380 muovikassi polvilla, muka ostosreissulla. Kyttäsin, painaisiko joku muu stop-nappulaa ennen vankilan pysäkkiä, ja menin siellä kiireesti ulos. Bussista jäi muitakin naisia, se oli yhtä itkevien pikkulasten ja lastenrattaiden sekasotkua, ja kävelin vierailukeskukseen kaukana heidä perässään, ettei kukaan luulisi minua samanlaiseksi kuin he. 
Koska Glen oli tutkintavanki, vierailusääntöjä ei ollut kovin paljon, mutta minä tykkäsin eniten määräyksestä, etten saanut tulla korkokengissä, lyhyessä hameessa enkä läpikuultavissa vaatteissa. Se nauratti minua. Ensimmäisellä kerralla otin pitkät housut ja villapuseron. Mukavan turvallista.
Glen ei pitänyt siitä. "Toivottavasti et päästä itseäsi rupsahtamaan, Jean", hän sanoi, ja seuraavalla kerralla laitoin huulipunaa.

Jossain vaiheessa tajusin, että itse asiassa Jean on aika pelottava hahmo. Aloin miettiä, onko hän oikeasti noin lapsellinen ja avuton, vai onko kaikki vain teatteria? Onko tuon vaaleanpunaisen "kuuliainen pikkuvaimo" -kuoren alla sysimusta pimeys? Onko hän syyllistynyt rikokseen yhdessä Glenin kanssa? Vai olisiko niin, että Glen on puhdas pulmunen ja Jean lapsensieppaaja? Pakko oli lukea eteenpäin, pakko saada tietää. Englanninkielinen sana "creepy" tuli mieleeni Jeanin kohdalla. Hän ei ole puhtaan pelottava, kauhistuttava hahmo. Ei, mutta hänessä on jotain joka laittaa varoituskelloni kilkattamaan.

Tykkäsin siitä, että tarinaa kerrotaan useammasta näkökulmasta. Sekä poliisi Bob Sparkes että toimittaja Kate Waters pohtivat tahoillaan, keitä Glen ja Jean oikein ovat. Tapahtumakulkua nähdään pitkältä ajalta. Poliisin mukana ollaan katoamishetkestä asti, toimittaja puolestaan kertaa tapahtumia sitten kun kaikki on - tai näyttää olevan - ohi. On hyvä, ettei olla pelkästään Jeanin kertoman ja kokeman äärellä. 

Dekkariksi / trilleriksi tämä on erilainen, erikoinen ja siksi hyvä. Ehdin tuossa loppuvuodesta jo tuskailla, kuinka kaikki on samaa huttua. No tämä ei ollut! Poliisilla ongelmat liittyvät kerrankin rikostutkintaan, ei päihteisiin tai keskinäisiin kahnauksiin. Tarina on jännittävä ja yllätyksellinen. Se ei etene kronologisesti vaan hypähtelee vuosien 2006 ja 2010 välillä, ja vaikka lukija tietää asioita aiemmin luetun perusteella, tulee välillä jotain pientä uutta, jotain joka havahduttaa suoristamaan selän ja ihmettelemään että mitäs nyt seuraa. 

Haluan tämän mukaan Helmet-lukuhaasteeseen, se sopii kohtaan 46 "kirjan nimessä on vain yksi sana". 

Leski on ehtinyt tulla luetuksi muutamissa muissakin blogeissa, siitä ovat postanneet ainakin Leena Lumi, Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Järjellä ja tunteella sekä Kirjakaapin kummitus. Virallinen ilmestymispäivä on 16.1 eli pian! 


keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Jerome K. Jerome: Kolme miestä veneessä

Jerome K. Jerome: Kolme miestä veneessä
Englanninkielinen alkuperäisteos Three Men in a Boat (1889)
Suomentanut Tero Valkonen
Basam Books 2013
211 s.







Kirjavuosi 2018 on alkanut ja voi jestas millä kirjalla se alkoi! Enpä ole aikoihin lukenut näin hauskaa opusta! Kaikkein hämmentävintä oli tajuta, että se on todella kirjoitettu jo liki 130 vuotta sitten. Hyvin voisi kuvitella, että nykyäänkin joutilaat herrat lähtisivät lähes hetken mielijohteesta veneretkelle. Tässä kirjassa tosin käy niin, että retkelle lähdetään oikeastaan ilman mitään kokemusta veneilystä tai retkeilystä, ja etukäteissuunnittelunkin laita on niin ja näin. 

Kertoja toteaa ystäviensä Georgen ja Harrisin kanssa, että he ovat lääketieteellisessä mielessä huonovointisia. Ratkaisu on lähteä lomalle. Viikko lepoa poissa arkiympäristöstä, niin jo vain vointi ja kunto kohenevat! Keskustelujen jälkeen herrat päättävät, että merimatka olisi liikaa mutta jokiretki vallan sopiva. Siispä kartta esiin ja matkasuunnitelmia tekemään. Mutta mikään ei ole yksinkertaista, kun mukaan pitää pakata välttämättömät tavarat miehille ja yhdelle koiralle. Eikä itse veneretkikään suju ihan niin kuin ennakkokaavailuissa... 

Istuin hetkisen tyrmistyneenä, minkä jälkeen käänsin epätoivoisesti sivua. Törmäsin lavantautiin, luin kuvauksen ja tajusin sairastaneeni sitä jo monta kuukautta. Mietin mitä kaikkea muuta minulla oli. Luin tanssitaudista ja huomasin, kuten olin odottanut, että sairastin myös sitä. Aloin kiinnostua tapauksestani ja päätin perehtyä siihen pohjia myöten, ja niinpä aloitin alusta. Luin kuvauksen aivokuumeesta, ja tajusin sairastuneeni siihen; pahin vaihe alkaisi pian. Minulla oli kolera vakavine sivuoireineen, ja kurkkumädästä olin ilmeisesti kärsinyt syntymästä saakka. Helpotuin huomatessani, että minulla oli vain lievä munuaistulehdus ja että sen puolesta saattaisin elää vielä vuosikausia. Kävin aakkoset tunnontarkasti läpi ja päädyin siihen, että ainoa vaiva, jota minulla ei ollut, oli vettä polvessa.

Aluksi pahastuin. Se tuntui ikään kuin loukkaukselta. Miksei minulla ollut vettä polvessa? Mistä tällainen puute? Toisenlaiset tunteet veivät kuitenkin pian voiton. Pohdin, että minulla oli kaikki muut kirjassa kuvatut taudit, joten muutuin vähemmän itsekkääksi ja päätin tulla toimeen ilman vettä polvessa. Kihtini oli ilmeisesti ehtinyt jo pahimpaan vaiheeseen, vaikken ollut ennen sitä tiedostanut. Äkämät olivat näemmä olleet riesanani jo pojasta saakka. Kirjassa kuvatut vaivat loppuivat siihen, joten arvelin, ettei minussa ollut muuta vikaa.

Jo sivulla kahdeksan huomataan, että kertoja onkin aika kummallinen mieshenkilö. Eivätkä hänen ystävänsä ole juuri sen tavallisempia. Suunnittelu on jo osittain koheltamista, joten lukija odottaa naurunsekaisin tuntein, että mitähän siitä rentouttavasta veneretkestä tulee. Mukana kun on paistinpannusta lähtien kaikkea tarpeellista, jottei elintaso laske liikaa :D 

Odotin huumoripitoista ja kommellusrikasta kirjaa, sen sain mutta yllätyin silti. En ollut osannut varautua näin miellyttävään lukukokemukseen. Ehkä pystyin samaistumaan henkilöhahmoihin; he lähtevät veneilemään ilman sen suurempaa kokemusta asiasta, me lähdimme viime kesänä tyttöjen kanssa telttailemaan viikoksi ilman telttailukokemusta. Jotenkin nuo kolme herraa ovat turhantärkeässä joutilaisuudessaan sellaisia, jotka osuvat lukuhermooni. Kukaan ei haluaisi tehdä mitään, olla vastuussa mistään, mutta matkaan on päästävä. Asiantuntemus tulee siitä, että tuntee jonkun joka on joskus tehnyt jotain. Kertakaikkisen riemastuttava kirja, kokeilkaa ja kertokaa mitä tykkäätte! 

Vuoden 2018 Helmet-lukuhaaste lähtee liikkeelle tästä, nyt on täytetty kohta 38 "kirjan kannessa on kulkuneuvo".


sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Anna Gavalda: Karkumatka

Anna Gavalda: Karkumatka
Ranskankielinen alkuperäisteos L'Échappée belle (2009)
Suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus 2010
120 s.







Uskomatonta mutta totta, sain sittenkin vuoden 2017 Helmet-lukuhaasteen valmiiksi, ja aikaakin jäi vielä viisi ja puoli tuntia! :D Karkumatka sopii viimeiseen puuttuvaan kohtaan, "kirja jossa kukaan ei kuole". Lähellä on, mutta niin vaan loukkaantunut koira jää henkiin. 

Tarina kertoo neljästä sisaruksesta, ja sitä kerrotaan Garancen näkemänä ja kokemana. Garance ja Simon matkaavat autossa serkkunsa häihin, mukana on Simonin kuivakka ja bakteerikammoinen vaimo Carine. Sisaruksista kolmas, Lola saadaan mukaan kesken matkaa. Perillä sisaruksia odottaa pettymys; joukkion neljäs palanen, Vincent, ei ole töiden takia päässyt tulemaan. Kun ihmiset alkavat valua kirkkoon odottamaan seremonian alkua, Simon saa idean: Karataan! Mennään Vincentin luo! Garance ja Lola ovat heti juonessa mukana. 

Pannaan se väsymyksen piikkiin, mutta yllätin itseni hempeilemästä. Koin yhtäkkiä syvää hellyyttä noita kolmea kohtaan ja tunsin, että saimme nyt nauttia viimeisistä lapsuuden voileivistä...
He olivat liki kolmekymmentä vuotta riemastuttaneet elämääni. Mitä minusta tulisi ilman heitä? Ja milloin elämä vihdoin meidät erottaisi? 
Sillä niin se on. Aika erottaa ne, jotka rakastavat toisiaan, eikä mikään ole pysyvää.

Nämä yhteiset hetket - olimme kaikki siitä tietoisia - olivat vain pikku bonus. Aikalisä, sivuaskel, armonhetki. Muutama muilta varastettu tuokio.
Miten kauan meillä riittäisi tarmoa tempaista itsemme irti arjesta ja lähteä tämänkaltaisille karkumatkoille? Montako vapaahetkeä elämä meille vielä soisi? Montako ähäkuttia? Montako lyhyttä jatkoaikaa? Milloin kadottaisimme toiselle ja millä tavoin siteet höltyisivät?

Montako vuotta vielä, ennen kuin olisimme vanhoja?

Minä tiedän, että tiedostimme kaikki asian. Minä tunnen meidät hyvin. 
Häveliäisyys esti meitä puhumasta siitä, mutta sillä nimenomaisella hetkellä me tiesimme.
Että koimme tämän raunioituneen linnan juurella erään aikakauden lopun ja että nahanluonnin hetki lähestyi. Että pitäisi irrottautua tästä toveruudesta, hellyydestä, hieman karheasta rakkaudesta. Pitäisi päästää irti. Avata kämmen ja kasvaa vihdoin isoksi. 
Pitihän Daltonin veljestenkin lähteä kunkin omalle suunnalleen auringon laskiessa...

Olen lukenut Anna Gavaldalta kaiken suomennetun. Tein graduni Kimpassa-kirjasta. Gavalda kirjoittaa usein perheestä, mutta Karkumatka on sikäli poikkeava, että tässä läheisyys on nimenomaan biologisten sisarusten välinen. Muuten hänen tuotannossaan on usein niin, että perhe on itse valittu pikemmin kuin biologiaan perustuva, että ystävät ja työkaverit täyttävät vanhempien ja sisarusten roolin verisukulaisia "paremmin". Tässä emme näe sisarusten vanhempia juurikaan, äiti sanoo yhden lauseen mutta siinäpä se. Koko kirja on sisaruutta, yhteenkuuluvuutta. Lapsuusajasta kerrotaan vähän, enemmän ollaan nykyhetkessä, siinä kuinka hauskaa on nyt. 

Tämä on piristävä poikkeus Gavaldan kirjoissa. Monesti henkilöhahmot ovat vähän eksyksissä, ja perheen tapaaminen tuottaa pahaa oloa. Karkumatka on lämminhenkinen ja kujeileva, samalla silti  hitusen haikea. Sisarukset eivät elä tätä päivää kuin viimeistä päivää, mutta he tietävät että näitä mahdollisuuksia olla nelistään ei tule paljoa. Kun ollaan yhdessä, ollaan kunnolla. Kiusoitellaan toisia, nauraa räkätetään yhdessä, päätyvätpä he puolittaisiksi kuokkavieraiksi häihin - ihan jonkun muun kuin serkkunsa. Vaikka kirjan sivumäärä ei ole iso, saa lukija hyvän kuvan sisaruksista ja heidän elämäntilanteistaan. 

No niin, tämän kirjan myötä laitetaan vuosi 2017 pakettiin ja aletaan keskittyä tulevaan. Lukuhaasteista osallistun varmasti vain Helmet-lukuhaasteeseen. Vähän myös houkuttaa Lukupinon Yhdysvallat-haaste. Enkä varmasti edes tiedä kaikkia bloggaajakollegoiden keksimiä haasteita, täytyy tutkailla ensi viikolla ja miettiä, mihin rahkeet riittävät. Tänä vuonna luin aiempaa vähemmän kirjoja, suoranainen lukujumi vaivasi useampaan kertaan ja lisäksi oli vaan niin kiire, melkein kaikki viikonloput täynnä ohjelmaa niin ei oikein ollut lukurauhaa. Tavoite on, että ensi vuonna ainakin yksi viikonloppu kuukaudesta on täysin rauhoitettu, ilman ohjelmaa. Jospa saisi kirjapinoja madallettua...